Kun kupla puhkesi...

Asun pienessä kaupungissa, jaan asunnon viiden ihmisen kanssa ja vielä työskentelen samojen ihmisten kanssa pienessä toimistossa. En puhu kroaattia edes auttavasti, vaikka olen ollut täällä jo kaksi kuukautta. Yhteydet ympäröivään maailmaan on hoidettava englanniksi tai suomeksi. Suomella pärjää huonosti. Ymmärrätte ehkä mitä tarkoitan. Tarkoitan sitä, että elämä on tällä hetkellä melko pienessä kuplassa. Kuplan olosuhteet voisi olla paljon huonommatkin, mutta onko kuplassa eläminen varsinaisesti koskaan hyvin terveellistä? Eräänlainen kupla puhkesi viime viikolla.

Jokaiseen vapaaehtoistyöjaksoon, joka kestää yli kolme kuukautta, kuuluu "arrival training", eli eräänlainen tervetulokoulutus. Tähän viikon kestävään koulutukseen kokoontuu sillä hetkellä kohdemaassa työskentelevät vapaaehtoiset. Koulutuksen tavoitteena on paitsi saattaa yhteen kaikki vapaaehtoistyöntekijät, myös tarjota apuja siihen, miten uudessa kulttuurissa, työympäristössä ja yhteisössä eletään, miten selvitään mahdollisista konflikteista ja kulttuurishokeista. Lisäksi se on hyvä paikka vaihtaa kuulumisia ja kokemuksia muiden samassa tilanteessa olevien kanssa. Kouluttajat ovat kokeneita ammattilaisia, joten viikko on hyvin hyödyllinen kaikilta osin.

Matkasin tähän tervetulokoulutukseen lähes koko maan halki paikkaan nimeltä Orahovica, joka sijaitsee lähellä Unkarin ja Serbian rajaa.  Koko reilun 400 kilometrin matkaan kului yli 8 tuntia ja siitä 200 kilometrin junamatkaan 4 tuntia. Juna pysähtyi jokaisella asemalla, jokaisessa kylässä. Vaikutti siltä, että niistä suurimmalta osalta kukaan ei ole noussut kyytiin sitten viime sodan. Mielenkiintoista kuitenkin oli nähdä, kuinka olemattomimmallakin asemanpahasella oli vähintään kaksi koppalakkiukkoa pilliin viheltämässä ja lippua heiluttumassa. Junassa oli ovelliset osastot, ja pään sai halutessaan työntää ikkunasta ulos. Ohi lipuvien kylien tunnelma oli jokseenkin painostava, sillä monet paikat olivat ulkoasultaan aika lailla niiltä ajoilta, kun aate oli vielä valloillaan. Asioista mitään ymmärtämätönkin vaistoaa sen jollakin selittämättömällä tavalla.

Asemamiehet näyttävät virallisemmilta kuin paikalliset poliisit

Kroatian rautateiden pitkät raiteet...

Hautausmaa junaradan varressa.

Ensimmäinen pitempi matka puhkaisi kuplan ja aiheutti ensimmäisen kriisinpoikasen ja kulttuurishokin. Päällimmäisinä ajatuksina olivat, että minä todellakin olen vieraassa kulttuurissa, kaukana kotoa ja mikään ei oikeastaan ole tuttua. Oma koti on pitänyt muodostaa uudessa kulttuurissa viiden muun kansallisuuden kanssa. Ei ihan helppo homma sekään. Ymmärsin, miten minua ihan oikeasti ja paljon ärsyttää aina haiseva ja karvainen pesuhuone, likaiset astiavuoret, kompromissit ja itseilmaisun haasteet vieraalla kielellä. Miksi en ole huomannut sitä samalla tavalla aikaisemmin, en osaa sanoa. Ehkä kaikki energia meni arjen rakentamiseen ja ihan vain olemiseen ja opettelemiseen. Vaikka arki alkoi asettua uomiinsa, kaikki oli kuitenkin vielä uutta ja ihanaa. Matka uuteen paikkaan avasi silmät ja antoi tilaa ajatella. 

Kulttuurishokissa on viisi vaihetta, joista ensimmäinen on kuherruskuukausi. Nimikin kertoo millaista kaikki silloin on. Se kesti siis kohdallani kaksi kuukautta. Tämän jälkeen tulee kuulemma kriisi, joten siinä sitä nyt sitten ollaan. Mutta äiti elä itke siellä, valo odottaa tunnelin jo päässä. Kulttuurishokin kolmas vaihe on sopeutuminen, jossa asiat alkavat hiljalleen taas kirkastua ja uusi kulttuuri alkaa tuntua normaalimmalta. Sitä odotellessa.

Perillä vihreässä maassa

Olen nyt asettunut Labiniin ja siellä sen vanhaan kaupunkiin korkealle mäelle. Kurkkaapa vielä tästä linkistä missä se koko tämä Labin sijaitsee, niin pääset varmasti kartalle:

https://www.google.fi/maps/place/Labin,+Kroatia/@44.8393998,14.4182467,7z/data=!4m2!3m1!1s0x4763492e71660f7d:0xa1d08ec99dadb953

Vanhan kaupungin tapaan sen kadut ovat kapeita sokkeloisia ja talot valokuvauksellisia. Asun lähellä keskusaukiota kolmikerroksisessa talossa. Asunto on todella suuri ja täydellisellä paikalla. Kivitalon sisäilma voi olla (ja on!) uunin lämpöön tottuneelle suomalaiselle yllätys, sillä se on jopa jäätävän viileä ja kostea, eikä lämmitystä välttämättä ole. Ensimmäisen yön nukuin talvitakki päällä ja pipo päässä, mutta onneksi minulle järjestettiin erillinen lämmityslaite. Viikon sisällä meitä asettuu asumaan tähän yhteensä viisi vapaaehtoista, joten lämpötila varmasti kohoaa jo pelkästään siitä. Lisäksi alkavalle viikolle on luvattu 22-24 astetta lämmintä.

Kotikuja

Vanhan kaupungin kauniita taloja.

Näkymä parvekkeelta Labinin uuden kaupungin puolelle.

Ensimmäinen yö meni viileissä merkeissä...

Matka Helsingistä maan pääkaupunkiin Zagrebiin sujui hyvin, vaikka matka koneen vaihdolla ja Kööpenhaminassa odottelulla venyikin yhteensä yli seitsemän tunnin mittaiseksi. Jos haluat matkustaa helposti Kroatiaan, valitse suora lento, sillä ne eivät ole kalliita sesonkiaikana. Itseäni mietitytti liikkuminen kahden jättimatkalaukun ja käsimatkatavaroiden kanssa, mutta ihmiset ovat avuliaita, joten pääsin perille helposti. Kaikki meni kerrankin kuin Strömsössä!

Bussimatka Zagrebista Labiniin sen sijaan kesti ikuisuuden: parinsadan kilometrin matkaan kului lähes 5 tuntia. Bussilla matkustaminen on kuitenkin huomattavasti nopeampaa kuin junalla liikkuminen; junayhteydet Istrian maakuntaan, jossa tämäkin Labin sijaitsee, ovat käytännössä olemattomat ratayhteyksien puuttumisen vuoksi. Lisäksi bussit olivat ajoissa ja lähtivät ilmoitetusta paikasta täsmällisesti.

Maisemat Zagrebista lähtien olivat tasaista, unettavaa peltoa. Parin tunnin jälkeen maasto muuttui mäkisemmäksi ja Rijekan jälkeen tien alkaessa seurailla merenrantaa se vasta kävi todella mielenkiintoiseksi. Sateinen sää ei kuitenkaan antanut tällä kertaa mahdollisuutta kaikista hengästyttävimmille valokuville. Luonnosta kuitenkin sen verran, että se on täällä suomalaiselle hyvin kotoisaa: jos muualla Keski-Euroopassa maasto on kuivaa ja avaraa, täällä se on hyvin vehreää ja tutut havupuut peittävät suuria alueita. Ja muuten, jostain syystä vihreä on vihreämpää ja linnutkin laulavat kovemmalla äänellä.

Matkalla Labiniin.

Labinissa vihreä on vihreää.

Entä kroatialaiset, millaisia he sitten ovat?
Parissa päivässä olen huomannut, että ainakin he ovat täsmällisiä. Jos tapaaminen sovitaan puoli kahdeksi, paikalla ollaan puoli kaksi. Täsmällisenä ihmisenä tätä ominaisuutta arvostan itse suuresti jo nyt. Eivät he kuitenkaan kireitä ole, vaan päinvastoin: ihailen heidän rentoa tapaansa istuskella kahviloissa ja huudella kaikkiin ympärillä oleviin pöytiin, tai oikeastaan mihin tahansa, jos vain asiaa sattuu olemaan. Myös liikenteessä käytetään ahkerasti torvea, mutta ei niin kuin meillä Suomessa kirosanojen ja sormimerkkien vahvistamiseksi, vaan ihan vain siksi, että tiellä sattuu tulemaan vastaan tuttuja. Kroatialaiset ovat tummia, mutta eivät niin tummia kuin esimerkiksi italialaiset. Kieli kuulostaa ei oikein venäjältä, mutta kuitenkin sinne päin. Bussissa unen läpi kuunnellessa sen intonaatiot muistuttivat välillä jopa suomea.

Kroatialaiset viettävät vapaa-aikaa kahviloissa ystäviä tavaten.

Kaverit

Tuntuupa kyllä siltä, että tästä on tulossa hyvä vuosi!