Kun Matkapäivikirjasta oli tulla Hatkapäivikirja

Viime yönä oli kova ukkonen. Sellainen, jonka tuloa odotettiin pitkään ja hartaasti. Siniset salamat leimusivat taivaanrannassa, tuuli toi sateen tuoksun, ja kun lopulta satoi ja salamoi, oli ilma vihdoin raikasta hengittää. Viikkojen nääntyminen hapettomassa ilmassa, huonosti nukutut yöt ja voimaton väsymys veivät kaiken energian. Edellisessä kirjoituksessa mainitut haasteet muuttuivat ongelmiksi ja saivat väsymyksen mukaiset mittasuhteet. Asenne tai ainakin positiivinen, oli kovalla koetuksella. Myös organisaatiossa tapahtui joitakin suuria, odottamattomia muutoksia, jotka vaikuttavat omaankin (työ)elämään täällä. Eräänlainen ukkonen siis niiltäkin osin, mutta sen raikastavista vaikutuksista on vielä liian aikaista sanoa mitään.

Miten käsitellä ahdistavia tilanteita, kun olet monessakin suhteessa oman mukavuusalueen ulkopuolella, ja kun tuntuu, että ympärillä on niin vähän asioita, joista saat turvaa ja jotka tuovat lohtua. Varsinkin, kun oma kodiksi kutsumasi huoneisto on enemmänkin hostelli, jossa ramppaa kaikenlaista porukkaa. Miten elää epämukavan tilanteen keskellä menettämättä kokonaan suhteellisuudentajua ja pysyä pinnalla uppoamatta syvyyksiin.

Hälinässä unohtaa helposti itsensä. Lähdin hälinää pakoon toiseen kaupunkiin, Pulaan. Pulasta toiseen, mutta parempaan. Tein asioita, joita itse halusin. Siinä järjestyksessä kuin itse halusin. Kävelin niin pitkään, niin nopeasti ja mutkia tehden kuin itse halusin. Kävin kirkoissa, museoissa, kaupoissa, istuin kahviloissa, katselin merta ja istuin puistossa. Oli aikaa ajatella ja olla vihdoin ajattelematta yhtään mitään. Hotellihuoneessa oli kuuma, ja meri haisi kuin märkä koira, mutta sekään ei haitannut. Ehkä tämä tästä. Alla on kuvia, joita otin Pulassa, ja joista tulin hyvälle tuulelle.

Olemisen yksinkertaisuus

Kun elämisen elementit ovat kohdallaan, elämä on mukavaa. Kun jokin niistä puuttuu tai ei ole ihan kohdallaan, tuntuu kuin kulkisi kivi kengässä. Kiven ei tarvitse olla iso, mutta kun sen kanssa liikkuu pitkään, siitä voi tulla iso hiertymä. Eri elämäntilanteissa korostuvat erilaiset asiat, ja ainakin näin vieraalla maalla ollessa hyvin monetkin asiat. Viime aikoina elämä on ollut vähän matalapaineista, mutta siitä on ollut hyötynsäkin. Se on saanut minut ajattelemaan asioita, joita oikeasti arvostan ja koen tärkeäksi. Jotka tekevät omasta elämästä mukavaa. Toisaalta olen tarkastellut myös ryhmätyöskentelyä ja organisaation toimintaa. Oppinen tekee yleensä vähän kipeää, joten varmasti olen oppinut ja tulen oppimaan paljon.

Kieli ja ymmärretyksi tuleminen

Se tunne, kun olet kykenemätön ilmaisemaan itseäsi ja tarpeitasi toisille ihmisille. Sinut voidaan ymmärtää tahallisesti väärin tai omat kielelliset taitosi eivät vain yksinkertaisesti riitä asian vaatimaan ilmaisutapaan. Kun ihmiset käyttävät keskinäisessä kommunikoinnissaan kieltä, joka ei ole heistä kenenkään äidinkieli, kömmähdysten ja väärinkäsitysten riskit ovat valtavat. Täällä ollessa on täytynyt kiinnittää erityistä huomiota siihen, miten oppia olemaan aktiivinen kuuntelija ja toisaalta miten oppia ilmaisemaan itseään selkeämmin. Sanavarasto karttuu ja usein asia menee kyllä perille, mutta vakavammissa tilanteissa on toisinaan turhauttavaa, kun ei ole tule kunnolla ymmärrtyksi. Täällä jos missä olen ymmärtänyt, että oma kieli, kyky kirjoittaa ja käyttää omaa kieltä päivittäisissä tilanteissa ovat yhdessä yksi ihmisen identiteetin kulmakivistä.

Kommunikointi ja tiedonkulku

Missä tahansa työyhteisössä tai ryhmässä toimiminen edellyttää hyvää keskinäistä kommunikointia ja tiedonkulkua, joka on kaikille ryhmän jäsenille samanlaista. Vieraalla kielellä kommunikoidessa tiedonkulkuun ja varsinkin sen laatuun tulisi kiinnittää erityistä huomiota. Asiat ja ohjeet on sanottava niin selkeästi ja monta kertaa, että kaikki ryhmän jäsenet, kielellisistä taidoistaan riippumatta ymmärtävät, mistä on kysymys. Nykyään kommunikointia helpottavat sosiaalisen median eri vaihtoehdot ja niistä on ollut paljon apua täälläkin, kun ryhmämme jäsenet ovat kuka missäkin. Mutta tieto kulkee vain, jos sitä tuotetaan. Toisinaan olen törmännyt täällä siihen, että esimerkiksi tehtäviä annettaessa tieto on niin puutteellista, että se vaikuttaa jo motivaatioon. Päivien työskentely jonkin tehtävän kanssa osoittautuu lopulta tarpeettomaksi, koska sitä ei ole toteutettu alkuunkaan niin kuin olisi pitänyt.

Järjestys ja organisointi

Olen järjestyksen ihminen ja työskentelen parhaiten silloin, kun saan luoda asioille selkeän järjestyksen ja aikataulun. Se on osittain skandinaavista kansanperua, mutta myös vahvasti oman luonteen piirre. Kaikkea ei voi eikä tarvitse kontrolloida; elämä tapahtuu yleensä silloin (ja siitä huolimatta) kun eniten tekee suunnitelmia, mutta jonkinlaiset raamit tekemiseen olisi hyvä olla. Ainakin silloin, kun tehdään työtä ryhmässä ja jossa kaikki asiat vaikuttavat kaikkeen. Suunnitelmallisuus antaa tekemiselle ryhtiä ja pitää yllä yhteistä motivaatiota ja auttaa saavuttamaan ne tavoitteet, joita kohti ollaan menossa. Toiselle järjestyksen puute ei aiheuta sen kummempia ongelmia; tehdään mitä mieleen juolahtaa ja mennään sillä mihin asti päästään. Toisinaan toivon suuresti, että omaisin tuollaisen luonteenlaadun. Toisaalta olen iloinen siitä, että voin olla mukana luomassa järjestystä sellaisiin asioihin, joissa sitä kaivataan.

Itselle sopiva asuinympäristö

Perustoimeentuleva ihminen voi yleensä vaikuttaa siihen millaisissa olosuhteissa ja asuinympäristössä elää, sekä valita ihmiset, joiden kanssa haluaa asua. Aina se ei tietenkään ole helppoa, mutta yhteisasuminen perustuu joka tapauksessa omaan valintaan ja vapaaehtoisuuteen. Kun jakaa asunnon ihmisten kanssa, joita ei ole itse asuinkumppanikseen valinnut, yhteisistä säännöistä ja toimintatavoista on sovittava yhdessä. Hyvässä tiimissä tällaiset asiat saadaan ratkaistua helpommin ja luontevammin, mutta jos yhteinen tahtotila puuttuu, ollaan suurempien haasteiden äärellä. Mitä tehdä vaikkapa silloin, kun toisen mielestä omien jälkien siivoaminen ei kuulu itselle, yhden mielestä omien tai muidenkaan jälkien siivoaminen ei kuulu itselle tai kun oma tapa on se ainut ja oikea tapa tehdä ja nähdä asiat. Se, että tuntemattomia ihmisiä tuodaan asuntoon keskellä yötä voi olla oikein mukavaa sinulle, mutta voiko niin tehdä asunnossa, jossa asuu viisi muutakin ihmistä. Miten omat tekemiseni ja tekemättäjättämiseni vaikuttavat toisten arkeen? Miten oppia kunnioittamaan muiden mielipiteitä ja toivomuksia luopumatta liikaa omastaan, kas siinäpä kysymys.

Yksityisyys

Tähän aiheeseen palaan aina uudelleen ja uudelleen, mutta ainakin vielä tämä asia aiheuttaa edelleen huokailua ja päänvaivaa. Olen kiitollinen siitä, että olen ainut suomea puhuva asunnossa. Omalla kielellä kommunikointi antaa yksityisyyden tunteen, kun keskustelen vanhempieni ja ystävieni kanssa. Miten toteuttaa omaa yksityisyyttä myös muutoin? Jos joku tietää, niin otan mielelläni vinkkejä vastaan.

Kompromissit ja rajat

Miten kauan ja mihin asti ihminen on valmis tulemaan vastaan, luopumaan omastaan, antamaan pyytettömästi toiselle ja tekemään kompromisseja? Mitkä ovat minun rajani? Ovatko ne oikeassa kohdassa vai ulkoa omaksuttuja periaatteita? Onko väkisin tehty kompromissi oikeasti kaikkia miellyttävä vaihtoehto? Mitä muutakaan ihmiset voisivat ryhmässä toimiessaan tehdä kuin kompromisseja? Miten olla joustava joustamatta liikaa? Tässä joitakin kysymyksiä, joita olen miettinyt viime aikoina. Noin parin, kolmen viikon ajan ihminen pystyy hyväksymään kaiken sen suurempia mutisematta, vaikka ei olisikaan samaa mieltä toisen kanssa. Silloin myös kompromissien tekeminen on helppoa. Ajan kuluessa teeskenteleminen loppuu ja jokainen on oma itsensä, niin hyvässä kuin huonossa.

Uni

Yksi hyvinvoinnin perusasioista ravinnon ja liikunnan ohella on hyvä ja laadukas uni. Unen tarpeellisuuden ymmärtää usein vasta sitten, kun se puuttuu tai se on laadultaan riittämätöntä. Ihmisen on helpompi nukkua viileässä, jolloin keho saa kunnolla levätä. Kun joutuu nukkumaan 30n asteen tuulettomassa asunnossa, jossa erilaiset hyönteiset syövät jalat ja kädet vesirakkuloille, alkavat elämän peruskysymykset väistämättä pyöriä mielessä eikä siinä ole enää mitään huvittavaa. Väsyneenä helteessä on haastavaa löytää positiivisia puolia mistään tai kenestäkään. Pienetkin väärinymmärrykset kärjistyvät helposti tarpeettomaan mittakaavaan.

Asenne

Viimeisenä ja tärkeimpänä haluan puhua asenteesta. Asenne ratkaisee, aina. Sen avulla korkeat ja mahdottomalta tuntuvat vuoret madaltuvat ja askeleet sen huipulle ja yli alkavat nekin löytyä. Negatiivinen asenne sen sijaan saa pienetkin nypyt näyttämään ylitsepääsemättömiltä. Ystäväni kysyi minulta valitellassani näitä murheitani hänelle, että vieläkö ajatuksissani on olla täällä se vuosi. Vastasin, että on hetkiä, jolloin se ei ole itsestäänselvyys. Mutta toisaalta kun mietin, että oikeasti pakkaisin nyt laukkuni ja lähtisin kotiin, ei sekään ole vaihtoehto. Onneksi asioilla on tapana järjestyä.

Joskus on otettava lisäsisua.

Kun kupla puhkesi...

Asun pienessä kaupungissa, jaan asunnon viiden ihmisen kanssa ja vielä työskentelen samojen ihmisten kanssa pienessä toimistossa. En puhu kroaattia edes auttavasti, vaikka olen ollut täällä jo kaksi kuukautta. Yhteydet ympäröivään maailmaan on hoidettava englanniksi tai suomeksi. Suomella pärjää huonosti. Ymmärrätte ehkä mitä tarkoitan. Tarkoitan sitä, että elämä on tällä hetkellä melko pienessä kuplassa. Kuplan olosuhteet voisi olla paljon huonommatkin, mutta onko kuplassa eläminen varsinaisesti koskaan hyvin terveellistä? Eräänlainen kupla puhkesi viime viikolla.

Jokaiseen vapaaehtoistyöjaksoon, joka kestää yli kolme kuukautta, kuuluu "arrival training", eli eräänlainen tervetulokoulutus. Tähän viikon kestävään koulutukseen kokoontuu sillä hetkellä kohdemaassa työskentelevät vapaaehtoiset. Koulutuksen tavoitteena on paitsi saattaa yhteen kaikki vapaaehtoistyöntekijät, myös tarjota apuja siihen, miten uudessa kulttuurissa, työympäristössä ja yhteisössä eletään, miten selvitään mahdollisista konflikteista ja kulttuurishokeista. Lisäksi se on hyvä paikka vaihtaa kuulumisia ja kokemuksia muiden samassa tilanteessa olevien kanssa. Kouluttajat ovat kokeneita ammattilaisia, joten viikko on hyvin hyödyllinen kaikilta osin.

Matkasin tähän tervetulokoulutukseen lähes koko maan halki paikkaan nimeltä Orahovica, joka sijaitsee lähellä Unkarin ja Serbian rajaa.  Koko reilun 400 kilometrin matkaan kului yli 8 tuntia ja siitä 200 kilometrin junamatkaan 4 tuntia. Juna pysähtyi jokaisella asemalla, jokaisessa kylässä. Vaikutti siltä, että niistä suurimmalta osalta kukaan ei ole noussut kyytiin sitten viime sodan. Mielenkiintoista kuitenkin oli nähdä, kuinka olemattomimmallakin asemanpahasella oli vähintään kaksi koppalakkiukkoa pilliin viheltämässä ja lippua heiluttumassa. Junassa oli ovelliset osastot, ja pään sai halutessaan työntää ikkunasta ulos. Ohi lipuvien kylien tunnelma oli jokseenkin painostava, sillä monet paikat olivat ulkoasultaan aika lailla niiltä ajoilta, kun aate oli vielä valloillaan. Asioista mitään ymmärtämätönkin vaistoaa sen jollakin selittämättömällä tavalla.

Asemamiehet näyttävät virallisemmilta kuin paikalliset poliisit

Kroatian rautateiden pitkät raiteet...

Hautausmaa junaradan varressa.

Ensimmäinen pitempi matka puhkaisi kuplan ja aiheutti ensimmäisen kriisinpoikasen ja kulttuurishokin. Päällimmäisinä ajatuksina olivat, että minä todellakin olen vieraassa kulttuurissa, kaukana kotoa ja mikään ei oikeastaan ole tuttua. Oma koti on pitänyt muodostaa uudessa kulttuurissa viiden muun kansallisuuden kanssa. Ei ihan helppo homma sekään. Ymmärsin, miten minua ihan oikeasti ja paljon ärsyttää aina haiseva ja karvainen pesuhuone, likaiset astiavuoret, kompromissit ja itseilmaisun haasteet vieraalla kielellä. Miksi en ole huomannut sitä samalla tavalla aikaisemmin, en osaa sanoa. Ehkä kaikki energia meni arjen rakentamiseen ja ihan vain olemiseen ja opettelemiseen. Vaikka arki alkoi asettua uomiinsa, kaikki oli kuitenkin vielä uutta ja ihanaa. Matka uuteen paikkaan avasi silmät ja antoi tilaa ajatella. 

Kulttuurishokissa on viisi vaihetta, joista ensimmäinen on kuherruskuukausi. Nimikin kertoo millaista kaikki silloin on. Se kesti siis kohdallani kaksi kuukautta. Tämän jälkeen tulee kuulemma kriisi, joten siinä sitä nyt sitten ollaan. Mutta äiti elä itke siellä, valo odottaa tunnelin jo päässä. Kulttuurishokin kolmas vaihe on sopeutuminen, jossa asiat alkavat hiljalleen taas kirkastua ja uusi kulttuuri alkaa tuntua normaalimmalta. Sitä odotellessa.