Kun Matkapäivikirjasta oli tulla Hatkapäivikirja

Viime yönä oli kova ukkonen. Sellainen, jonka tuloa odotettiin pitkään ja hartaasti. Siniset salamat leimusivat taivaanrannassa, tuuli toi sateen tuoksun, ja kun lopulta satoi ja salamoi, oli ilma vihdoin raikasta hengittää. Viikkojen nääntyminen hapettomassa ilmassa, huonosti nukutut yöt ja voimaton väsymys veivät kaiken energian. Edellisessä kirjoituksessa mainitut haasteet muuttuivat ongelmiksi ja saivat väsymyksen mukaiset mittasuhteet. Asenne tai ainakin positiivinen, oli kovalla koetuksella. Myös organisaatiossa tapahtui joitakin suuria, odottamattomia muutoksia, jotka vaikuttavat omaankin (työ)elämään täällä. Eräänlainen ukkonen siis niiltäkin osin, mutta sen raikastavista vaikutuksista on vielä liian aikaista sanoa mitään.

Miten käsitellä ahdistavia tilanteita, kun olet monessakin suhteessa oman mukavuusalueen ulkopuolella, ja kun tuntuu, että ympärillä on niin vähän asioita, joista saat turvaa ja jotka tuovat lohtua. Varsinkin, kun oma kodiksi kutsumasi huoneisto on enemmänkin hostelli, jossa ramppaa kaikenlaista porukkaa. Miten elää epämukavan tilanteen keskellä menettämättä kokonaan suhteellisuudentajua ja pysyä pinnalla uppoamatta syvyyksiin.

Hälinässä unohtaa helposti itsensä. Lähdin hälinää pakoon toiseen kaupunkiin, Pulaan. Pulasta toiseen, mutta parempaan. Tein asioita, joita itse halusin. Siinä järjestyksessä kuin itse halusin. Kävelin niin pitkään, niin nopeasti ja mutkia tehden kuin itse halusin. Kävin kirkoissa, museoissa, kaupoissa, istuin kahviloissa, katselin merta ja istuin puistossa. Oli aikaa ajatella ja olla vihdoin ajattelematta yhtään mitään. Hotellihuoneessa oli kuuma, ja meri haisi kuin märkä koira, mutta sekään ei haitannut. Ehkä tämä tästä. Alla on kuvia, joita otin Pulassa, ja joista tulin hyvälle tuulelle.

Lähtö

Olen matkalla. Kiskot vievät minua etelään tänään. Huomenna lennän.

Yöllä oli satanut kaksikymmentä senttiä lunta. Pisteet ja suuret kiitokset luontoäidille hämmentävän kauniista aamusta – ajoitus oli täydellinen. Pumpulinpehmeän hangen yllä taivas alkoi hiljalleen kirkastua ja koivut satoivat maahan helähteleviä jääkristalleja.

Koira touhusi uudessa lumessa ja vilkaisi minua tämän tästä. Kuuntelimme kilpaa laulavia lintuja ja katselimme jäiden keinuntaa rantapajukossa.  Puista tippuvat luminokareet saivat sen hyppimään veteen jahtaamaan olemattomia. Märkä maa tuoksui talvelta ja keväältä, menneeltä ja tulevalta. Kotona koira nuolaisi kasvojani – varmasti tiesi, että nyt on hyvästeltävä hellästi. Hyvästeltävä hetkeksi, sillä se lupasi olla kotona sitten kun palaan.

Sydän on yhtä aikaa ammottavan tyhjä ja täpötäysi. Tyhjä kuin astia kaikelle sille, mikä odottaa nurkan takana - huomenna tähän aikaan haistelen jo merituulia. Täynnä riipaisevan surumielistä ja pakahduttavaa onnea kaikista ystävistä, jotka tapasin ennen lähtöäni. Olen niin kiitollinen kaikesta saadusta kannustuksesta ja tuesta.

Ja nyt olen matkalla. Huominen, täältä tullaan.