Näytetään tekstit, joissa on tunniste ystävät. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste ystävät. Näytä kaikki tekstit

tiistai 20. lokakuuta 2015

Jälleennäkeminen

Kauppahallin kahvilan pöydät ovat täynnä. Eläkeläiset jonottavat sinisten kahvilippujen kanssa ilmaista puolueen tarjoamaa kahvia ja pullaa. Tiskin päällä on tuotehinnasto. 2,90 euroa cappucinosta tuntuu järkyttävältä. Munkki on iso ja kahvi suodatettua, pöydässä itsepalveltuna, kuten maassa on tapana. Tori on hiljainen ja kirjaimellisesti lähes autio. Mutta siisti se on, niin kuin sitä ympäröivät rakennuksetkin, seinät suorassa ja hyvinpidettynä. Kaupan kassa hymyilee ja juttelee kielellä, jota en ole aikoihin kuullut.

Kotitalo näyttää kauniilta: punainen, pieni talo jo niin korkeaksi ja tiheäksi kasvaneen metsän reunalla. Talveen valmistautuneet kukkapenkit, tummaksi sävynsä vaihtanut nurmi ja ovelle johtavat litteät kivet, joiden vierestä kuljetaan sisälle. Portaiden tuttu harmaa lankku ja valkoinen ovi. Muistan vieläkin sen syksyisen päivän vuosien takaa, kun isä käveli vanhan oven kanssa talon taakse ja asensi uuden.

Koira on onnesta hämmentynyt. Istun sen kanssa lattialla palloa heitellen. Se on kasvanut isoksi, vai liekö lihonut. Syyttävät liikunnan puutetta, mutta epäilen taskusta livahtavien herkkujen olevan oikeampi selitys. On lämmintä, ilma on kuivaa eikä ikkunoista tuule. Jutellaan muikuista ja muikkuverkoista, linnunmetsästyksestä ja sukulaisten asioista. Katselen ikkunasta ulos ja muistan, kuinka äiti kauan sitten ensimmäisten lumihiutaleiden leijaillessa huikkasi, että hiekassa olevat lelut on kerättävä talven alta talteen. Mielen täyttää sanoinkuvaamaton haikeus ja onni.

Mummola kurkistelee pensaiden takaa, ja soittelen ovikelloa tovin. Kumara, harmaa hahmo avaa oven ja on silminnähden ilahtunut, suorastaan näyttää sädehtivältä. "Uamukuuvesta asti oon oottanu, minä jo arvelin, että ee se tulekkaan!" Tietenkin tulin, kuinka voisin olla tulematta. Vuosikymmenien täyttämä filminauha alkaa jo olla täynnä, mutta elämää ja työtä koskevat kysymykset ovat teräviä. "Mittees sinä siellä sitte muka tiet, jos ee oo mittään tekemistä? Eehän siinä oo mittään järkkee. Miten nii et oo paekallisten kansa tekemisissä?" Mitä voisin sanoa, kun en itsekään tiedä mihin viimeiset kuusi kuukautta ovat oikein kuluneet. "No onpa sitte kummallinen paekka", kuulen hänen tokaisevan enkä väitä vastaan. Keitän kahvia, ja jutellaan päiväkerhosta ja kinnasneulakäsitöistä.

Syksyinen aurinko paistaa peilityynelle järvelle, joka peilaa rannan ruskapuut pintaansa virheettömästi. Ohuen sininen taivas on korkealla ja rannan hiekassa on vielä kesän askelia. Nuotion ritinä kovenee ja savuvana kiemurtelee halkojen välistä. Istumme hiljaa ystävien kanssa ja välillä puhumme milloin mistäkin, elämästä ja kuluneesta puolesta vuodesta. Mitä on täällä ja mitä muualla, millä oikeastaan on merkitystä ja mitä mistäkin voi oppia. Muistelemme menneitä kesiä, viimeisintä ja mitä olemme tahoillamme tehneet. Siitäkin puhumme, että minua on kaivattu kotiin.

Koti on arkisia asioita, joilla ei tunnu elämisen hetkessä olevan sen suurempaa merkitystä. Saappaat oven pielessä, narahtava lattialankku. Ystävän ovi, joka on sinulle aina avoinna. Koiran jakamaton huomio, naapurin ohi ajava auto ja kello kolmen uutiset. Sen arvon ymmärtää vasta silloin, kun ei ole sen suojassa. Se on ihmisiä, joille sinulla on merkitystä ja joilla on sinulle merkitystä. Se on turva ja suoja, se on täynnä muistoja, jotka kerrostuvat ja palautuvat mieleen odottomattomissa hetkissä. Se on paikka, jonne voi aina ja koska tahansa palata, onnellisena, surullisena, murtuneena tai väsyneenä. Se odottaa matkaajaa eikä koskaan lopeta olemasta.

***

Lentokone laskeutuu Zagrebin lentokentälle. Puoli vuotta sitten en tiennyt, mistä bussi lähtee ja mihin minun täytyy mennä. Nyt annan tottuneesti kuljettajalle kymmenen kunaa matkalaukusta ja hymyilen, kun tämä selittää minulle jotakin omalla kielellään. Taidan hymyillä oikeassa kohdassa, sillä saan hyväksyvän nyökkäyksen. Ystävät odottavat Labinin bussiasemalla ja toivottavat tervetulleeksi iloisesti halaten. Loput ovat vastassa "kotona" ja ilahtuvat tulostani. Viime viikolla on satanut kaatamalla joka päivä niin paljon, että ikkunoista on tullut vettä sisälle. Puiset suojasäleiköt ovat kolmatta viikkoa korjauksessa ja osa niistä odottelee eteisessä. Uuni on edelleen rikki, mutta keittiön valo sentään palaa. "Tehtiin sulle ruokaa, ota jos on nälkä." Jos missään muussa ei olekaan järkeä, niin näissä ihmisissä ainakin on.

lauantai 10. lokakuuta 2015

Tien risteyksessa (taas)

Matkapaivikirja on ollut nyt valitettavasti hieman pimennossa, silla tietokoneeni otti ja simahti. Varmaan huomaattekin kirjoituksesta, etta aakkoset ja ookkoset puuttuvat. Lainakoneen nappaimet ovat muutenkin eri jarjestyksessa, joten suokaa anteeksi mahdolliset kijotusviheet. Tama puolivuotinen on kylla ollut erikoinen senkin puoleen, etta missaan muualla en ole hajonnut, tavarani eivat ole hajonneet, asiat ole muuttuneet niin radikaalisti, ole ollut niin pihalla, kokenut niin paljon hammennysta ja minua ole pistetty omassa sangyssa niin usein kuin taalla. Ai niin, tama pistojuttu oli se, kun menin Suomi-viikkojen jalkeen ensimmaista kertaa omaan sankyyn (asuin siis kaksi viikkoa loma-asunnossa) ja siina aikani unta odottelessani tunsin vasemmassa perskannikassa todella kovaa kipua. Nousin ylos ja loysin kaksi pistojalkea vierekkain ja sangysta ison ampiaisen. Virkistava tervetulotoivotus, enka taaskaan tiennyt itkeako vai nauraa.

Viime aikoina olen voinut entista paremmin ja entista huonommin. Miten tama on mahdollista?
Paremmin olen voinut siksi, etta lahes puoli vuotta tormailtyamme, toisiamme enemman ja vahemman valteltyamme ja lahes kaikesta mahdollisesta nahisteltuamme monikulttuurisesta asuinyhteisostamme on vihdoin tullut yhtenainen ja hyvinvoiva ryhma, jossa jokainen on loytanyt oman paikkansa. Se on jotakin uskomattoman hienoa, arvokasta ja melkein liikuttavaa. Jokainen meista on kaynyt lapi erilaisia prosesseja kuka mihinkin tahtiin ja oppinut uutta itsesta ja muista - enka itse varmasti vahiten. Mita yhteisasumiseen tulee, en enaa valita (skandimerkeilla tai ilman) niista karvoista pesuhuoneessa, ja jokainen tiskaa omat astiansa, osallistuu siivoamiseen ja huomioi toiset eri tavoin. Istumme iltaa yhdessa, nauramme ja muistelemme kesan aikana tapahtuneita asioita, ja mika parasta, vitsailemme toistemme kustannuksella. Sellainen on mahdollista vain silloin, kun kaikki tietavat oman paikkansa. Kun joku on allapain, otamme hanet huomioon ja muistutamme erilaisin tavoin, etta olet meille tarkea. Ei olisi viela muutama kuukausi sitten uskonut, ei tosiaankaan.

Portugali, Suomi, Unkari ja Slovakia, kameran takana Espanja ja Belgia.

Huonommin olen voinut siksi, etta yhdesta suusta olemme todenneet, etta tama nuoriso-organisaatioksi itseaan kutsuva organisaatio ei tee konkreettista nuorisotyota, eika projekti vastaa kaytannossa millaan tavalla sita kuvausta, mika siita on tehty paperille ja jonka perusteella olemme tanne aikanaan hakeneet. Itseani eniten kiinnostanut graafinen suunnittelu, nettisivujen yllapito, taidetapahtumien ja teatteriesityksien jarjestaminen ovat kaikki tuulesta temmattuja asioita, eika niita tulla tekemaan. Nuoria olen tavannut puolen vuoden aikana kerran. Kukaan meista vapaaehtoisista ei oikein ymmarra miksi koko organisaatio on edes olemassa, silla se ei jarjesta mitaan konkreettista toimintaa itse. Suunnitelmallisuus ja pitkakestoisuus puuttuvat kokonaan, silla toiminta on vapaaehtoisten varassa, joilla ei valttamatta ole minkaanlaista kokemusta sen jarjestamisesta. Toiminnalla tassa yhteydessa tarkoitan esimerkiksi ensi viikolla alkavaa nuorisoklubia, jota ei ole markkinoitu missaan millaan tavalla emmeka mekaan voi sita juuri tehda, koska emme tunne paikallisia nuoria. Turhautuminen alkaa olla jo kasinkosketeltavaa.

Mita voin siis tehda? Vahat valittaa projektista ja tehda kavereiden kanssa mita huvittaa, maalailla, piirrella ja kirjoitella, kun asuminen ja elaminen on valmiiksi maksettu? Onko se kiittamattomyytta vai kunnianhimoa, jos se ei itselle riita? Pitaisiko lahtea kohti uusia tuulia etsimalla itselleni jonkun toisen projektin ja organisaation, joka tekee niin kun lupaa, ja jossa voin oppia niita asioita, joita halusin taalla oppia? Voinko siella tavata toisia niin arsyttavia ihmisia, joista tulee lopulta mukavia ja ihania tyyppeja?

sunnuntai 14. kesäkuuta 2015

Varo, elämä voi muuttua!

31 perustelua miksi jokaisen tulisi viettää vuosi ulkomailla/jossakin täysin uudessa paikassa:

1. Maailmankuva avartuu.
2. Tunkkaiset ajatukset tuulettuvat, kun joudut järjestämään kaiken uudelleen perusarjesta alkaen.
3. Löydät uusia mahdollisuuksia.
4. Ruostuneet ja käyttämättömänä olleet taidot heräävät henkiin.
5. Opit uutta joka päivä.
6. Opit uutta itsestäsi joka päivä.
7. Joudut astumaan pois omalta mukavuusalueelta, joka ainut avain kehittymiseen.
8. Löydät uusia ystäviä.
9. Maistat uusia makuja.
10. Avaat uusia ovia.
11. Avaat jonkun silmät.
12. Annat toivoa ja uusia näkökulmia muille.
13. Aiheutat kohinaa ja hyvää mieltä.
14. Opit arvostamaan kotia ja kotimaata.
15. Saat rahassa mittaamatonta kokemusta elämästä.
16. Ylität omia rajoja ja ennakkoluuloja.
17. Uskallat ja onnistut. Sitä oloa ei voita mikään!
18. Huomaat, miten vähä onkin korvaamattoman paljon jollekin toiselle.
19. Opit arvostamaan omia taitojasi.
20. Huomaat, että olemme samanlaisia kansallisuudesta riippumatta.
21. Opit uusia kieliä ja tapoja.
22. Opit ajattelemaan kriittisesti ja tarkkailemaan maailmaa uudella tavalla.
23. Saat rohkeutta toimia itsenäisesti ja seisoa omien päätösten ja mielipiteiden takana.
24. Opit suvaitsevaisuutta.
25. Opit olemaan nöyrä nöyristelemättä.
26. Huomaat, miten pienetkin asiat voivat tehdä onnelliseksi.
27. Opit uusia taitoja.
28. Maailmassa on miljoonia värejä ja niiden sävyjä.
29. Kohtaat ongelmia ja opit ratkaisemaan ne.
30. Naurat itsesi tikahduksiin.
31. Altistut onnellisuudelle.

Syyt nro 8., 13., 20., 30. ja 31.

tiistai 19. toukokuuta 2015

Itsensä ylittämisestä

Ylitin itseni sunnuntaina. Osallistuin enimmäkseen vahingossa ja kielimuurista johtuen 15 kilometrin juoksukilpailuun. Jotenkin ymmärsin, että kyseessä on rentoa lenkkeilyä juosten tai kävellen hyvässä seurassa. Kun tiedustelin, että onko se vaikeakin reitti, sain tietää, ettei se suinkaan ole vaikea; vähän nousua aluksi, mutta loppumatka on helppoa alamäkeä. Selvä, ei kai siihen voi kuollakaan ja olenhan minä kävellyt ennenkin, joten nimi listalle ja menoksi! 

Kyllä, olen sinisilmäinen ja uskon mitä minulle sanotaan. Tässä se, mitä se kaikki todellisuudessa oli:
Lähtöpiste oli Rabacin rantakadulta, jossa jokaiselle osallistujalle jaettiin kilpailunumero. Sehän tarkoittaa sitä, että kyse on kuolemanvakavasta asiasta. Numero on yhtä kuin virallinen kilpailu. Kaikki muut osallistujat minua ja kohtalotoveriani Slovakiasta lukuun ottamatta kyllä tiesivät tämän täysin - muut viitisenkymmentä osallistujaa olivat asialle omistautuneita harrastajia tai kuka ties ammattilaisia. Kilpailun nimi oli Valamar Terra Magica ja se on ymmärtääkseni kuukausittain järjestettävä kisa. Tyhjentelin vaivihkaa reppuani, jonne olin varannut kaikenlaista mukavalla kävelyretkellä tarvittavaa tavaraa. Venyttelin ja puhisin niin kuin asiaan kuuluu. Valokuvaaja räpsi kuvia ja siinähän mekin poseerasimme hampaat välkkyen. 

Aurinko paistoi täysin pilvettömältä taivaalta ja varjossa oli suunnilleen 26 astetta lämmintä. Kuuma asfaltti teki olosta merestä ja tuulesta huolimatta tukalan. Ennen lähtöä sain selville sen verran, että ensimmäiset muutama sata metriä juostaan rantakadulla, jonka varrella ihmiset lekottelevat kuppiloissa ja nauttivat aurinkoisesta päivästä (niin kuin normaalit ihmiset sellaisena täydellisenä päivänä tekevät). Sovimme, että se pätkä juostaan ilman muuta. Tämän jälkeen alkaa 7 kilometrin nousu vuorelle, jonka jälkeen reitti tasoittuu ja helpottuu. Lopulta laskeudutaan vuorelta alas ja tämä olisi käytännössä helpoin osuus. Matkan varrella olisi kaksi virvoituspistettä viiden kilometrin välein. Tässä vaiheessa mietimme ystäväni kanssa, että voisimme vielä hypätä mereen.

Mereen ei kuitenkaan päästy vielä hyvin pitkään aikaan, sillä lähdön hetki koitti ja oli otettava jalat alle. Jäimme porukasta heti alkuun, mutta rantakatu juostiin, niin kuin oli päätetty. Työpaikkamme pomo oli mukanamme koko matkan ja ilman häntä olisimme varmasti hortoilemassa vuorilla vielä tänäkin päivänä. Nouseva osuus alkoi käytännössä heti. Alussa polku oli leveämpi, mutta se ei suinkaan ollut mikään pumpulinen pururata, vaan kivikkoinen ja kapea. Enimmäkseen se oli sellaista kinttupolkkua ja pelkkää rynttelikköä, että ei nähnyt edes eteensä. Nousu oli todella rankka, vaikka juoksusta ei voinut puhua edes nimeksi. 


Ensimmäiset viisi kilometriä olivat vaikeimmat. Vaikeita olivat myös seuraavat viisi ja varsinkin viimeiset viisi, enkä muista niistä juurikaan mitään. Olo oli yhtä aikaa huikea ja hirveä. Vuorelta näki kaikkialle, taivas oli sinisempi kuin koskaan, meri, violetit ja keltaiset kukat, kipu ja nautinto jokaisella askeleella, kurkussa jyskyttävä sydän ja mielessä vain yksi tavoite:maali.. Loppuun luvattu "helppo osuus" oli käytännössä jyrkkää louhikkoa, jota oli kipitettävä pienin askelin, ettei olisi kaatunut ja vierinyt rinnettä alas.

Ystävän tukeminen ja kannustaminen antoivat itselle voimia jatkaa yhtä paljon hän sai voimaa kannustuksestamme. Hänellä oli vaikeampaa, ja hän ylitti suurempia esteitä kuin minä. Kun jollain ihmeen tavalla pääsimme lopulta rantakadulle, josta kaikki alkoi, juoksimme maaliin yhdessä. Olimme varmasti kilpailun todellisimpia voittajia, enkä ole koskaan kokenut mitään sellaista tunnetta. Ja vaikka sillä ei ole oikeasti mitään merkitystä, emme olleet edes viimeisiä (no, vähän ehkä kuitenkin, heh)! 

Voittajan on helppo hymyillä!
Kukaan järkevä ihminenhän ei tällaiseen kylmiltään lähde, jo pelkästään oman terveytensä takia. Tai järkevä ihminen ainakin ymmärtää poistua paikalta vielä kun siihen on mahdollisuus. Suomessa en koskaan olisi osallistunut mihinkään tällaiseen edes harjoittelun jälkeen. En olisi osallistunut täälläkään, jos olisin vähänkään paremmin ymmärtänyt mistä todella on kysymys. Miksi? Koska luulin, että en koskaan pystyisi siihen. LUULIN. Olisin jäänyt niin paljosta paitsi, jos olisin jättänyt osallistumatta, jos olisin jänistänyt tai jättänyt kisan kesken. Mihin kaikkeen ihminen oikein pystyisikään, jos uskaltaisi lopettaa luulemisen, uskaltaisi luopua itsensänolaamisen pelosta ja kokeilla jotakin täysin järjetöntä?

torstai 30. huhtikuuta 2015

Lähtö

Olen matkalla. Kiskot vievät minua etelään tänään. Huomenna lennän.

Yöllä oli satanut kaksikymmentä senttiä lunta. Pisteet ja suuret kiitokset luontoäidille hämmentävän kauniista aamusta – ajoitus oli täydellinen. Pumpulinpehmeän hangen yllä taivas alkoi hiljalleen kirkastua ja koivut satoivat maahan helähteleviä jääkristalleja.

Koira touhusi uudessa lumessa ja vilkaisi minua tämän tästä. Kuuntelimme kilpaa laulavia lintuja ja katselimme jäiden keinuntaa rantapajukossa.  Puista tippuvat luminokareet saivat sen hyppimään veteen jahtaamaan olemattomia. Märkä maa tuoksui talvelta ja keväältä, menneeltä ja tulevalta. Kotona koira nuolaisi kasvojani – varmasti tiesi, että nyt on hyvästeltävä hellästi. Hyvästeltävä hetkeksi, sillä se lupasi olla kotona sitten kun palaan.



Sydän on yhtä aikaa ammottavan tyhjä ja täpötäysi. Tyhjä kuin astia kaikelle sille, mikä odottaa nurkan takana - huomenna tähän aikaan haistelen jo merituulia. Täynnä riipaisevan surumielistä ja pakahduttavaa onnea kaikista ystävistä, jotka tapasin ennen lähtöäni. Olen niin kiitollinen kaikesta saadusta kannustuksesta ja tuesta.

Ja nyt olen matkalla. Huominen, täältä tullaan.