Arvoista (ei niistä raaputettavista)

Opiskelin lukiosta päästyäni korumuotoilijan ammattiin. En ole työskennellyt siinä tosin päivääkään, vaikka yrittäjyysvalmennuksen sen lisäksi vielä kävinkin - ala kun työllistää hyvin huonosti muutoin. Päädyin sittemmin koruliikkeen myyjäksi, jossa menestyin mielestäni kohtuullisesti. Sain tuotteita myytyä, osasin puhua asiakkaille ja luoda heille ostamisen tarpeen, vaikka sitä ei monestikaan oikeasti edes ollut. Viimemmäksi sitten hommasin asiakaspalvelun merkonomin ammattitutkinnon edellä mainitun työkokemuksen siivittämänä.

Viime vuonna jätin myyjän työn ja lähdin vapaaehtoistyöhön. Miksi jätin työni ja astuin epävarmaan tyhjyyteen, josta en saanut edes palkkaa eikä se liioin kerryttänyt senttiäkään eläkettä? Ristiriita nykyhetken ja arvojeni välillä kasvoi liian suureksi. Koin suurta tyhjyyttä ja turhautuneisuutta siitä, että kaupittelin turhanpäiväistä roinaa ihmisille, joilla on jo liikaa ihan kaikkea. Näin jälkeenpäin voin sanoa, että se oli parasta mitä minulle on aikoihin tapahtunut.

Yhteiskuntamme on rakentunut kiireen, suorittamisen ja ylitehokkuuden ihailulle. Mitä enemmän rynnimme paikasta toiseen, sitä tärkeämpiä kuvittelemme olevamme. Mitä aiemmin menemme töihin ja mitä pidempään siellä olemme, sitä parempi yhteiskuntaa pyörittäville rattaille. Tuotamme loputtomasti tavaraa ja kun sitä on kerran tuotettu, se pitää myös kuluttaa. Jos et tyydy osaasi tämän yhteiskunnan rattaan osana, sinun ajatellaan olevan kunnianhimoton haaveilija tai ainakin vähintään laiska ja ilman muuta tyhmä. Vallitsevasta elämäntavasta ulosastuminen vaatii rohkeutta, sillä oravanpyörän ulkopuolella olet yksin.

Ja kuitenkin, mitä ihmiset sitten katuvat, kun elämä on tullut iltaansa? Sitäkö, että tuli oltua liian vähän töissä, tuli matkusteltua liikaa ja ostamatta jäänyttä designpöytälamppua ? "Mitä ihmiset katuvat kuolinvuoteellaan"- haulla löytyneiden, satunnaisten artikkelien joukosta poimitut vastaukset kertovat muuta:
1. Olisinpa elänyt niin kuin itse halusin enkä niin kuin muut odottivat.
2. Olisinpa tehnyt vähemmän töitä.
3. Olisinpa uskaltanut ilmaista tunteitani.
4. Olisinpa pitänyt enemmän yhteyttä ystäviini.
5. Olisinpa antanut itseni olla enemmän onnellinen.

Eli toisin sanoen: olisinpa ollut aidosti oma itseni ja elänyt arvojen mukaista elämää. Elämässä kuuluu tehdä vääriä valintoja, ottaa osumia, astua tyhjän päälle, kaatua ja taas nousta. Elämä täytyy elää, ei suorittaa joidenkin mallien mukaisesti. Kumpa ihmisillä olisi rohkeutta tarttua elämänsä reunasta kiinni ja ravistella sitä ensin varovasti ja sitten olan takaa, pohtia todellista minua ja omia arvoja. Tämä ei välttämättä tarkoita töistä irtisanoutumista tai jotakin muuta suurta ja dramaattista, vaikkakin isoimmat elämänmuutokset aikaansaavat usein lisää muutoksia. Jos edes alkaisimme ajatella, mitkä ovat arvojamme, olemmeko ihan aidosti onnellisia ja mitä siihen onnen saavuttamiseen vaadittaisiin oikeasti.

Vitsailimme Kroatiassa olessamme siitä, että kukin on siellä etsimässä elämän tarkoitusta. Vastauksien sijaan löysin pikemminkin lisää kysymyksiä, mutta jonkinlaisen langanpätkänkin löysin. Hain tämän kevään yhteishaussa opiskelemaan yhteisöpedagogiikkaa. Lyhyesti yhteisöpedagogit toimivat monenlaisissa koulutuksen ja ohjauksen tehtävissä yhteisöissä. Kaiken kokemani jälkeen tunnen vihdoin löytäneeni alan, jossa voin hyödyntää aiempaa kokemusta ja joka ei ole ristiriidassa arvojeni kanssa.

Hallituksen tekemien uudistusten myötä suurin osa kunkin oppilaitoksen aloituspaikoista tulee varata ensikertalaisille. Ymmärrän tämän tehokkuuden näkökulmasta, mutta toisaalta oma kokemukseni osoittaa, että nuorena tehdyt valinnat eivät välttämättä johda vuosikausien uraputkeen osaksi yhteiskunnan rattaita. Siksi ammatinvaihtajille tulisi turvata hieman suurempi siivu aloituspaikoista, sillä kenties heillä on elämänkokemuksen kautta tullutta kypsyyttä valita mielekäs ammattiala - yhteiskunnan ja yksilön näkökulmasta.

Ps. Juuri tulleen tiedon mukaan olen tullut valituksi yhteisöpedagogiopintoihin! :)

Jälleennäkeminen

Kauppahallin kahvilan pöydät ovat täynnä. Eläkeläiset jonottavat sinisten kahvilippujen kanssa ilmaista puolueen tarjoamaa kahvia ja pullaa. Tiskin päällä on tuotehinnasto. 2,90 euroa cappucinosta tuntuu järkyttävältä. Munkki on iso ja kahvi suodatettua, pöydässä itsepalveltuna, kuten maassa on tapana. Tori on hiljainen ja kirjaimellisesti lähes autio. Mutta siisti se on, niin kuin sitä ympäröivät rakennuksetkin, seinät suorassa ja hyvinpidettynä. Kaupan kassa hymyilee ja juttelee kielellä, jota en ole aikoihin kuullut.

Kotitalo näyttää kauniilta: punainen, pieni talo jo niin korkeaksi ja tiheäksi kasvaneen metsän reunalla. Talveen valmistautuneet kukkapenkit, tummaksi sävynsä vaihtanut nurmi ja ovelle johtavat litteät kivet, joiden vierestä kuljetaan sisälle. Portaiden tuttu harmaa lankku ja valkoinen ovi. Muistan vieläkin sen syksyisen päivän vuosien takaa, kun isä käveli vanhan oven kanssa talon taakse ja asensi uuden.

Koira on onnesta hämmentynyt. Istun sen kanssa lattialla palloa heitellen. Se on kasvanut isoksi, vai liekö lihonut. Syyttävät liikunnan puutetta, mutta epäilen taskusta livahtavien herkkujen olevan oikeampi selitys. On lämmintä, ilma on kuivaa eikä ikkunoista tuule. Jutellaan muikuista ja muikkuverkoista, linnunmetsästyksestä ja sukulaisten asioista. Katselen ikkunasta ulos ja muistan, kuinka äiti kauan sitten ensimmäisten lumihiutaleiden leijaillessa huikkasi, että hiekassa olevat lelut on kerättävä talven alta talteen. Mielen täyttää sanoinkuvaamaton haikeus ja onni.

Mummola kurkistelee pensaiden takaa, ja soittelen ovikelloa tovin. Kumara, harmaa hahmo avaa oven ja on silminnähden ilahtunut, suorastaan näyttää sädehtivältä. "Uamukuuvesta asti oon oottanu, minä jo arvelin, että ee se tulekkaan!" Tietenkin tulin, kuinka voisin olla tulematta. Vuosikymmenien täyttämä filminauha alkaa jo olla täynnä, mutta elämää ja työtä koskevat kysymykset ovat teräviä. "Mittees sinä siellä sitte muka tiet, jos ee oo mittään tekemistä? Eehän siinä oo mittään järkkee. Miten nii et oo paekallisten kansa tekemisissä?" Mitä voisin sanoa, kun en itsekään tiedä mihin viimeiset kuusi kuukautta ovat oikein kuluneet. "No onpa sitte kummallinen paekka", kuulen hänen tokaisevan enkä väitä vastaan. Keitän kahvia, ja jutellaan päiväkerhosta ja kinnasneulakäsitöistä.

Syksyinen aurinko paistaa peilityynelle järvelle, joka peilaa rannan ruskapuut pintaansa virheettömästi. Ohuen sininen taivas on korkealla ja rannan hiekassa on vielä kesän askelia. Nuotion ritinä kovenee ja savuvana kiemurtelee halkojen välistä. Istumme hiljaa ystävien kanssa ja välillä puhumme milloin mistäkin, elämästä ja kuluneesta puolesta vuodesta. Mitä on täällä ja mitä muualla, millä oikeastaan on merkitystä ja mitä mistäkin voi oppia. Muistelemme menneitä kesiä, viimeisintä ja mitä olemme tahoillamme tehneet. Siitäkin puhumme, että minua on kaivattu kotiin.

Koti on arkisia asioita, joilla ei tunnu elämisen hetkessä olevan sen suurempaa merkitystä. Saappaat oven pielessä, narahtava lattialankku. Ystävän ovi, joka on sinulle aina avoinna. Koiran jakamaton huomio, naapurin ohi ajava auto ja kello kolmen uutiset. Sen arvon ymmärtää vasta silloin, kun ei ole sen suojassa. Se on ihmisiä, joille sinulla on merkitystä ja joilla on sinulle merkitystä. Se on turva ja suoja, se on täynnä muistoja, jotka kerrostuvat ja palautuvat mieleen odottomattomissa hetkissä. Se on paikka, jonne voi aina ja koska tahansa palata, onnellisena, surullisena, murtuneena tai väsyneenä. Se odottaa matkaajaa eikä koskaan lopeta olemasta.

***

Lentokone laskeutuu Zagrebin lentokentälle. Puoli vuotta sitten en tiennyt, mistä bussi lähtee ja mihin minun täytyy mennä. Nyt annan tottuneesti kuljettajalle kymmenen kunaa matkalaukusta ja hymyilen, kun tämä selittää minulle jotakin omalla kielellään. Taidan hymyillä oikeassa kohdassa, sillä saan hyväksyvän nyökkäyksen. Ystävät odottavat Labinin bussiasemalla ja toivottavat tervetulleeksi iloisesti halaten. Loput ovat vastassa "kotona" ja ilahtuvat tulostani. Viime viikolla on satanut kaatamalla joka päivä niin paljon, että ikkunoista on tullut vettä sisälle. Puiset suojasäleiköt ovat kolmatta viikkoa korjauksessa ja osa niistä odottelee eteisessä. Uuni on edelleen rikki, mutta keittiön valo sentään palaa. "Tehtiin sulle ruokaa, ota jos on nälkä." Jos missään muussa ei olekaan järkeä, niin näissä ihmisissä ainakin on.

Kiitollisuudesta ja tyytyväisyydestä

Syyskuun alussa aloitin olemaan tyytyväinen. Syksy on ollut minulle aina jostain syystä uuden alkamisen aikaa, joten kesän päättyessä päästin irti murehtimisesta ja päätin olla onnellinen ja kiitollinen. Päädyn murehtimaan usein pitkään ja hartaasti, ja jopa asioista, joita ei ole vielä edes tapahtunut. Se on rasittava tapa ja joudun tekemään

kaikkeni päästäkseni siitä eroon. On päiviä, jolloin se sujuu luonnostaan ja päiviä, jolloin hampaita on kiristettävä, että muistaisi mitä on päättänyt. Toki se myös joskus unohtuu, mutta palautuu taas aikanaan mieleen.

Päätin olla kiitollinen siitä, miten hienon mahdollisuuden olen saanut, kun olen päässyt tutustumaan toisenlaiseen kulttuuriin sen todellisimmassa mahdollisessa ympäristössä. Se on paras mahdollinen tapa saada perspektiiviä ajankohtaisiin asioihin, jotka mustavalkoisuuden sijaan näyttäytyvät kaikissa mahdollisissa väreissä. Siinä samalla olen kiitollinen, kaikesta kivusta ja särystä huolimatta, että ennakkoluulojani, olettamuksiani ja tottumuksiani koetellaan. Että lyön päätäni siihen kuuluisaan seinään ja turhaudun – silloin on pakko ajatella asioita uudelleen ja haastaa itsensä asettumaan todella toisen asemaan. Toisaalta se vahvistaa niitä mielipiteitä ja asioita, jotka minulle todella ovat tärkeitä. Olen siis enemmän kuin onnellinen siitä, että näiden kokemusten kautta minusta tulee entistä enemmän minä. Että kykenen muodostamaan mielipiteitä omien, en muualta kuultujen tai joiltakin toisilta omaksuttujen ajatusten pohjalta.

Kiitollinen siitä, että tässä jos missä opin ymmärtämään erilaisia ihmisiä, jotka toimivat, ajattelevat ja elävät eri tavalla ja ovat kuitenkin lopulta niin samanlaisia. Olen oikein onnellinen siitä, että niin paljon hienoja ja uusia asioita on vielä edessäpäin ja täysin kokematta. Kiviä kääntämättä, paikkoja tutkimatta, ystäviä tapaamatta ja makuja maistamatta. Pelko ja ennakkoluulot estävät meitä oppimasta itsestämme ja toisistamme. Se saa meidät juoksemaan piiloon ja suojautumaan kilpiemme taakse. On luonnollista suojautua ja turvautua tuttuihin asioihin, mutta astumalla oman mukavuusalueen ulkopuolelle oppii maailmasta eniten ja samalla onnistumisen kokemuksetkin ovat todella mieleenpainuvia. Kyllä, se on todella uuvuttavaa, usein myös turhauttavaa ja ahdistavaakin, mutta ehdottoman avartavaa ja kannattavaa.

Tyytyväisyys on myös sen oivaltamista ja hyväksymistä, että kaikkea ei voi muuttaa. Kaikkea ei tarvitse toisaalta myöskään hyväksyä, mutta vain omaa asennoitumista ja suhtautumista asioihin voi lopulta muuttaa kaikista eniten ja sillä saa aikaan suurimpia muutoksia omassa hyvinvoinnissa. On mieltämuljauttavaa oivaltaa se pieni onnellinen ero, että vaikka asiat eivät niin suuresti muuttuneetkaan, minä muutuin!

Varo, elämä voi muuttua!

31 perustelua miksi jokaisen tulisi viettää vuosi ulkomailla/jossakin täysin uudessa paikassa:

1. Maailmankuva avartuu.
2. Tunkkaiset ajatukset tuulettuvat, kun joudut järjestämään kaiken uudelleen perusarjesta alkaen.
3. Löydät uusia mahdollisuuksia.
4. Ruostuneet ja käyttämättömänä olleet taidot heräävät henkiin.
5. Opit uutta joka päivä.
6. Opit uutta itsestäsi joka päivä.
7. Joudut astumaan pois omalta mukavuusalueelta, joka ainut avain kehittymiseen.
8. Löydät uusia ystäviä.
9. Maistat uusia makuja.
10. Avaat uusia ovia.
11. Avaat jonkun silmät.
12. Annat toivoa ja uusia näkökulmia muille.
13. Aiheutat kohinaa ja hyvää mieltä.
14. Opit arvostamaan kotia ja kotimaata.
15. Saat rahassa mittaamatonta kokemusta elämästä.
16. Ylität omia rajoja ja ennakkoluuloja.
17. Uskallat ja onnistut. Sitä oloa ei voita mikään!
18. Huomaat, miten vähä onkin korvaamattoman paljon jollekin toiselle.
19. Opit arvostamaan omia taitojasi.
20. Huomaat, että olemme samanlaisia kansallisuudesta riippumatta.
21. Opit uusia kieliä ja tapoja.
22. Opit ajattelemaan kriittisesti ja tarkkailemaan maailmaa uudella tavalla.
23. Saat rohkeutta toimia itsenäisesti ja seisoa omien päätösten ja mielipiteiden takana.
24. Opit suvaitsevaisuutta.
25. Opit olemaan nöyrä nöyristelemättä.
26. Huomaat, miten pienetkin asiat voivat tehdä onnelliseksi.
27. Opit uusia taitoja.
28. Maailmassa on miljoonia värejä ja niiden sävyjä.
29. Kohtaat ongelmia ja opit ratkaisemaan ne.
30. Naurat itsesi tikahduksiin.
31. Altistut onnellisuudelle.

Syyt nro 8., 13., 20., 30. ja 31.

Ajatuksia kotimaasta ja lainakotimaasta

Olen ollut poissa kotoa nyt toista kuukautta. Olen aiemminkin matkaillut paljon, mutta reissut ovat olleet korkeintaan parin viikon pyrähdyksiä, jonka jälkeen olen palannut takaisin. Kauan aikaa sitten tiesin, että tulen jossain vaiheessa olemaan ulkomailla vielä pitempäänkin. Koskaan en kuvitellut olevani Kroatiassa, mutta nyt sitten olen täällä. Minulta on kysytty olenko tuntenut koti-ikävää, olenko viihtynyt ja kotiutunut, tulenko koskaan takaisin.

Olen kotiutunut hyvin, vaikka Suomen ja Kroatian välillä ei tuntuisi olevan mitään yhtäläisyyksiä. Suomessa on kylmä, sen maa on karu ja kansa sen myötä omintakeista. Vaikka monet valittavat, että suomalaisessa yhteiskunnassa on pelkkiä lakeja, kieltoja ja sääntöjä, on niistä hyötynsäkin. Teemme työmme nöyrästi, vaikkakin ehkä vakavina, mutta pidämme kiinni sovituista asioista. Suomalaisen sanaan voi luottaa. Asumme kaukana toisistamme, emme ole tottuneita jakamaan, pidämme huolen omista asioistamme ja tarvitsemme tilamme. Silti toisaalta olemme luotettavia ja lojaaleja läheisillemme.

Kroatiassa on kuuma, maa on vehreää ja sen myötä kulttuuri ja ihmiset ovat mukautunut päivän kiertoon. Kun aurinko paistaa, maa tarjoaa parastaan ja on helpompaa hymyillä. Keskustelu julkisillakin paikoilla on kovaäänistä ja avointa, ja kaikki ovat tottuneet pitämään enemmän ääntä itsestään. Huolet ja murheet, niin omat kuin naapurin, ovat yhteisiä. Ihmisiä tervehditään poskisuukoilla ja on normaalia olla hyvin lähellä keskustelukumppania, halailla ja nojailla. Kroatiassa huominen on huomenna. On tyypillistä luvata asioita hoidettavaksi ja tehtäväksi huomenna, mutta kun huominen koittaa, asia on edelleen tekemättä. Se tehdään tulevaisuuden huomenna, jos tehdään ollenkaan.

Tiedän, ettei mitään kansaa voi yleistää niin kuin tein edellä, mutta jotakin perää noissa kokemuksieni mukaan kuitenkin on. Maiden välillä on myös yhtäläisyyksiä, ja merkittävin niistä on mielestäni se jokin pienen maan ihmisten sisukkuus, joka kenties heijastuu taannoin käydyistä sodista. Kroatia on hyvin nuori itsenäinen valtio, ja monet omanikäiseni täällä ovat kokeneet sodan. Kroatia erosi Jugoslaviasta vuonna 1991, jolloin se myös soti itsenäisyydestään. Se on myös uusi jäsen Euroopan Unionissa, ja monet yhteiskunnalliset asiat ovat vielä sosialismin jäljiltä, joka puolestaan on peruja toisen maailmansodan ajoilta.

Erityisesti kaipaan sitä suomalaisen omaa, jakamatonta tilaa, josta olen puhunut jo aiemminkin. Jatkuva älämölö ei yksinkertaisesti sovi minulle, mutta kyse on tietysti myös persoonallisuuden ominaisuuksista. Poskisuukkoihin tottuu nopeasti, kun asiaan ei sen kummemmin kiinnitä huomiota. Ja muuten, muistutuksena, että nimestään huolimatta tässä tervehdyksessä suukotellaan ilmaa tervehdittävän vieressä, ei suinkaan poskea. Eikä suulle osumisen vaaraa yleensä ole...

Huominen on huomenna tai joskus tulevaisuudessa-asenteesta minulla on vielä paljon oppimista. Tämä johtuu toki kärsimättömästä luonteestanikin, mutta silti... Olen jo lähes epätoivoisesti yrittänyt saada itselleni kitaraa, ja se on luvattu minulle useasta eri paikasta - jos olisin koskaan saanut ne kaikki, voisin jo perustaa soitinkaupan. Vieraassa maassa olet kuitenkin lähes kokonaan toisten varassa, joten odottamista on pakko opetella.

Mitä koti-ikävään tulee, kaipaan totta kai läheisiä ihmisiä ja monia suomalaisia asioita. Varsinkin kun kuulen esimerkiksi miten lehdet ovat puhjenneet koivuihin, miten koulut ovat päättyneet, ystävät ovat menneet järven rantaan paistamaan makkaraa tai kun kuulen nettiradiosta jonkun typerän suomalaisen iskelmärenkutuksen, johon en kotona ollessani ole kiinnittänyt mitään huomiota, jokin kumma määrittelemätön läikähtää sisällä. Se tuntuu yhtä aikaa viiltävän kipeältä mutta myös ihanalta. Lähdin matkaan sillä asenteella, että kotiin voi palata aina ja pääsen täältä pois koska tahansa, jos jokin asia käy niin ylitsepääsemättömäksi. Nyt on kuitenkin aika nauttia uusista kokemuksista ja ottaa niistä kaikki ilo irti. Ehkä juuri siksi minulla on niin hyvä olla. Nyt ja tässä.

Lähtö

Olen matkalla. Kiskot vievät minua etelään tänään. Huomenna lennän.

Yöllä oli satanut kaksikymmentä senttiä lunta. Pisteet ja suuret kiitokset luontoäidille hämmentävän kauniista aamusta – ajoitus oli täydellinen. Pumpulinpehmeän hangen yllä taivas alkoi hiljalleen kirkastua ja koivut satoivat maahan helähteleviä jääkristalleja.

Koira touhusi uudessa lumessa ja vilkaisi minua tämän tästä. Kuuntelimme kilpaa laulavia lintuja ja katselimme jäiden keinuntaa rantapajukossa.  Puista tippuvat luminokareet saivat sen hyppimään veteen jahtaamaan olemattomia. Märkä maa tuoksui talvelta ja keväältä, menneeltä ja tulevalta. Kotona koira nuolaisi kasvojani – varmasti tiesi, että nyt on hyvästeltävä hellästi. Hyvästeltävä hetkeksi, sillä se lupasi olla kotona sitten kun palaan.

Sydän on yhtä aikaa ammottavan tyhjä ja täpötäysi. Tyhjä kuin astia kaikelle sille, mikä odottaa nurkan takana - huomenna tähän aikaan haistelen jo merituulia. Täynnä riipaisevan surumielistä ja pakahduttavaa onnea kaikista ystävistä, jotka tapasin ennen lähtöäni. Olen niin kiitollinen kaikesta saadusta kannustuksesta ja tuesta.

Ja nyt olen matkalla. Huominen, täältä tullaan.