Typerin mahdollinen loppu?

Asunnossamme on hiljaista. Tytöt istuvat sohvilla ruutujensa takana, silmien alla tummaa ja katseissa väsymystä ja surua. Yksi pojista on palannut jo kotimaahansa ja muut ovat matkoilla, enkä näe heitä enää, sillä lennän Suomeen ensi viikon alussa. Viikko on vierinyt loppuunsa ja kuluneiden iltojen aikana on syöty ruokia ja juotu juomia niistä kulttuureista, jotka eivät omaa illallistaan ehtineet pitämään. Viikko on ollut siis riehakas tunteiden myrskytessä laidasta toiseen. Yksi kerrallaan on jätetty hyvästejä, ja kuljettu katuja ja metsäpolkuja alas meren rantaan viimeistä kertaa. Tämän projektin loppu tuli äkkiä, se oli äärimmäisen typerä ja epäreilu, mutta varmasti vääjäämätön.

Lähdimme ryhmämme kanssa puolivälin koulutukseen maan eteläosaan, Splittiin, jonne monet suomalaisetkin suuntaavat Kroatian lomillaan. Tapaamisen tarkoituksena oli vaihtaa kuulumisia ja kokemuksia toisten maassa pitempiin projekteihin osallistuvien vapaaehtoisten kanssa. Se oli myös oikea paikka haasteiden ja ongelmien ratkaisemiseksi kokeneiden kouluttajien johdolla. Tapaaminen oli hyödyllinen ja sanomisemme otettiin vakavasti. Saimme myös kuulla onnistuneista projekteista muilta vapaaehtoisilta, jotka myös antoivat vilpittömän myötätuntonsa ja tukensa meitä kohtaan. Tapaaminen oli yksi parhaita kokemuksia koko puolen vuoden aikana, eikä vähiten siksi, että se valoi uskoa tulevaan ja siihen, että ehkä kelkan voi vielä kääntää, vaikka käännettävää onkin paljon.

Pommi putosi paluupäivää edeltävänä iltana, kun luimme organisaatiomme meille lähettämän lausunnon, jonka tarkoituksena oli selvittää, miksi asiat eivät ole menneet suunnitelmien mukaan. Se alitti kaikki mahdolliset rajat, meni henkilökohtaisuuksiin ja sisälsi valheellisia listoja asioista, joita emme olleet tehneet tai olimme tehneet tahallisesti väärin. Tunne oli sanoinkuvaamattoman typerä ja loukattu. Ei ole tarpeellista mennä tarkempiin yksityiskohtiin. Asia on projekteja valvovan tahon tiedossa, ja jokainen meistä on saanut ohjeet, miten toimia tästä eteenpäin. Päätös lähtemisestä oli omalla kohdallani helppo, jos niin voi sanoa. Joka tapauksessa lausunto vahvisti kaikki pienimmätkin epäilyni, joita matkan varrella oli ehtinyt jo kertyä. Tiedän myös, että tätä sotaa minun ei tarvitse tämän pidemmälle sotia. Se on alkanut jo kauan ennen meidän saapumista, vaikka sen hedelmiä kerätään vasta nyt. Tässä vaiheessa on aihetta kiittää Metsäkartanon kansainvälisen työn vastuuhenkilöitä Maijaa ja Anttia, jotka ovat antaneet minulle kaiken mahdollisen tukensa koko matkan ajan.

Minulla on monia kysymyksiä, jotka ovat vailla vastauksia. Ensimmäinen ja viimeinen niistä on "miksi". Miksi kukaan vapaaehtoistyötä ja nuorisotyötä tekevä taho haluaa toimia tällä tavoin. Vallanhimon, rahan, oman aseman korostamisen, itsekkyyden takiako? Mutta sittenkin kysyn entistä kovemmalla äänellä miksi. Näinkö horjuvaa, romahtamaisillaan olevaa linnoitusta puolustetaan sellaisia vastaan, jotka eivät ole edes hyökänneet? Sellaisia, jotka tulivat vapaaehtoisesti omista lähtökohdistaan tekemään työtä, jonka piti tuottaa iloa tekijöilleen ja kohderyhmälle. Tässä vaiheessa huomautan nyt ja painakaa tämä myös mieleenne, että eurooppalainen vapaaehtoistyö ei missään nimessä ole tällaista, eikä tämä ole maan, kulttuurin saati yhteistyökumppaneiden syytä. Tämä vain sattui olemaan akana jyvien joukossa.

Syystäkin harmittaa, suututtaa, ärsyttää ja olen pettynyt. Mitä tapahtui, on äärimmäisen väärin ja epäreilua, mutta katkera en halua olla. Aiemmat kokemukset ovat opettaneet, että asiat tapahtuvat syystä ja silloin, kun niiden aika on tapahtua. Ryhmämme tiivistyi entistä läheisemmäksi, tuimme toisiamme vilpittömästi ja otimme viimeisinä päivinä takaisin kaikki ne hetket, joita emme olleet aiemmin yhdessä viettäneet. Muistelimme asioita, joita olemme kokeneet ja summasimme mitä olemme oppineet toisiltamme ja tästä kummallisesta kokemuksesta. Ehkä juuri me tarvitsimme kuuden kuukauden oppitunnin siitä miten projektia ei hallita, miten ihmisiä ei kohdella ja ennen kaikkea siitä, mikä on oikeasti arvokasta. Näistäkin asioista haluan vielä kertoa myöhemmin lisää.

Ensi viikolla palaan kotiin. Siellä minua odottavat tutut ja ihanan turvalliset asiat, mutta myös uudet seikkailut. Missä ja miten ja kuinka, se selviää kaikki aikanaan. Matkapäivikirjan varalle minulla on niin ikään jatkosuunnitelmia, joten jos vielä haluatte lukea reissun kuulumisia ja tutustua uusiin ihmisiin vaikkakin jälkikäteen, se olisi mukavaa. Kiitos kaikista kannustavista terveisistä, jotka minulle on tähän mennessä teiltä lukijoilta välitetty. Tämä ei suinkaan ole loppu.
Tämä on taas uusi alku.

Antaa tulla vaan, mulla on kypärä! 

Tien risteyksessa (taas)

Matkapaivikirja on ollut nyt valitettavasti hieman pimennossa, silla tietokoneeni otti ja simahti. Varmaan huomaattekin kirjoituksesta, etta aakkoset ja ookkoset puuttuvat. Lainakoneen nappaimet ovat muutenkin eri jarjestyksessa, joten suokaa anteeksi mahdolliset kijotusviheet. Tama puolivuotinen on kylla ollut erikoinen senkin puoleen, etta missaan muualla en ole hajonnut, tavarani eivat ole hajonneet, asiat ole muuttuneet niin radikaalisti, ole ollut niin pihalla, kokenut niin paljon hammennysta ja minua ole pistetty omassa sangyssa niin usein kuin taalla. Ai niin, tama pistojuttu oli se, kun menin Suomi-viikkojen jalkeen ensimmaista kertaa omaan sankyyn (asuin siis kaksi viikkoa loma-asunnossa) ja siina aikani unta odottelessani tunsin vasemmassa perskannikassa todella kovaa kipua. Nousin ylos ja loysin kaksi pistojalkea vierekkain ja sangysta ison ampiaisen. Virkistava tervetulotoivotus, enka taaskaan tiennyt itkeako vai nauraa.

Viime aikoina olen voinut entista paremmin ja entista huonommin. Miten tama on mahdollista?
Paremmin olen voinut siksi, etta lahes puoli vuotta tormailtyamme, toisiamme enemman ja vahemman valteltyamme ja lahes kaikesta mahdollisesta nahisteltuamme monikulttuurisesta asuinyhteisostamme on vihdoin tullut yhtenainen ja hyvinvoiva ryhma, jossa jokainen on loytanyt oman paikkansa. Se on jotakin uskomattoman hienoa, arvokasta ja melkein liikuttavaa. Jokainen meista on kaynyt lapi erilaisia prosesseja kuka mihinkin tahtiin ja oppinut uutta itsesta ja muista - enka itse varmasti vahiten. Mita yhteisasumiseen tulee, en enaa valita (skandimerkeilla tai ilman) niista karvoista pesuhuoneessa, ja jokainen tiskaa omat astiansa, osallistuu siivoamiseen ja huomioi toiset eri tavoin. Istumme iltaa yhdessa, nauramme ja muistelemme kesan aikana tapahtuneita asioita, ja mika parasta, vitsailemme toistemme kustannuksella. Sellainen on mahdollista vain silloin, kun kaikki tietavat oman paikkansa. Kun joku on allapain, otamme hanet huomioon ja muistutamme erilaisin tavoin, etta olet meille tarkea. Ei olisi viela muutama kuukausi sitten uskonut, ei tosiaankaan.

Portugali, Suomi, Unkari ja Slovakia, kameran takana Espanja ja Belgia.

Huonommin olen voinut siksi, etta yhdesta suusta olemme todenneet, etta tama nuoriso-organisaatioksi itseaan kutsuva organisaatio ei tee konkreettista nuorisotyota, eika projekti vastaa kaytannossa millaan tavalla sita kuvausta, mika siita on tehty paperille ja jonka perusteella olemme tanne aikanaan hakeneet. Itseani eniten kiinnostanut graafinen suunnittelu, nettisivujen yllapito, taidetapahtumien ja teatteriesityksien jarjestaminen ovat kaikki tuulesta temmattuja asioita, eika niita tulla tekemaan. Nuoria olen tavannut puolen vuoden aikana kerran. Kukaan meista vapaaehtoisista ei oikein ymmarra miksi koko organisaatio on edes olemassa, silla se ei jarjesta mitaan konkreettista toimintaa itse. Suunnitelmallisuus ja pitkakestoisuus puuttuvat kokonaan, silla toiminta on vapaaehtoisten varassa, joilla ei valttamatta ole minkaanlaista kokemusta sen jarjestamisesta. Toiminnalla tassa yhteydessa tarkoitan esimerkiksi ensi viikolla alkavaa nuorisoklubia, jota ei ole markkinoitu missaan millaan tavalla emmeka mekaan voi sita juuri tehda, koska emme tunne paikallisia nuoria. Turhautuminen alkaa olla jo kasinkosketeltavaa.

Mita voin siis tehda? Vahat valittaa projektista ja tehda kavereiden kanssa mita huvittaa, maalailla, piirrella ja kirjoitella, kun asuminen ja elaminen on valmiiksi maksettu? Onko se kiittamattomyytta vai kunnianhimoa, jos se ei itselle riita? Pitaisiko lahtea kohti uusia tuulia etsimalla itselleni jonkun toisen projektin ja organisaation, joka tekee niin kun lupaa, ja jossa voin oppia niita asioita, joita halusin taalla oppia? Voinko siella tavata toisia niin arsyttavia ihmisia, joista tulee lopulta mukavia ja ihania tyyppeja?

Toimii kuin junan vessa!

Sitä ollaan oltu vähän lomalla tai muuten vaan pihalla sitten viime kirjoitteleman. Pihalla olen edelleen, mutta lomalta palasin toissapäivänä. Mitenkähän tämän nyt kauniisti muotoilisi... no, ei sitä nyt oikein voi sen somemmaksi enää muotoilla, koska eihän tässä hommassa ole mitään järkeä. Eikä siinä ole koskaan ollutkaan, mutta alun oma innostus auttoi pitämään päätä kasassa ainakin sinne heinäkuun alkupäiville asti. Nyt kun "kaikki on uutta ja jännää"-innostus on hiipunut, ovat silmät todellisuudelle myös avautuneet.

En ole juuri kertonut blogissani siitä, millaisia töitä olen täällä tehnyt. Se johtuu siitä, että en ole tehnyt oikein mitään. Ainakaan mitään, mitä kuvittelin tulevani tänne tekemään. "Graafista suunnittelua, nettisivujen ylläpitoa ja sisällön tuottamista, musiikki- ja taidetapahtumien järjestämistä"... Olen istunut kuumassa kirkossa 8 tuntia päivässä katsellen hämähäkin kiipeilyä ikkunan pielessä, kantanut tuoleja, leikellyt vähän pahvia ja istunut facebookissa tuntitolkulla omilla sivuillani ja katsellut kissavideoita. Olen turhautunut ja tuntenut itseni täysin tarpeettomaksi. Olen lyönyt päätäni seinään ja tehnyt siihen ison rei'än asumisjärjestelyiden takia. Se muuten varmaan rikkoi lämminvesivaraajan, sillä oltiin viimeiset kolme, neljä päivää ilman lämmintä vettä...

Toimivia ratkaisuja!

Viimeiset kummalliset, epätavalliset - niin hyvässä kuin pahassa - kuukaudet ovat olleet no, kummallisia ja epätavallisia. Arki on ollut rikkonaista ja työ enimmäkseen olematonta. Järki ja tunteet ovat heitelleet toisiaan kananmunilla ja juosseet nurkan taakse piiloon. Olen ollut lähdössä kotiin ja sitten en kuitenkaan ole. On tapahtunut paljon hyvääkin, ja ehkä tämä koko kokemus on tragikoominen ja irrationaalinen aika elämästä, jonka aika aikanaan kultaa entistä hupsummaksi.

Viime viikolla söin muuten lihapiirakan, jonka sisällä oli mikä lie käsikranaatin pala, joka tietenkin mursi kulmahampaasta palan. Menin hammaslääkäriin ja siellä kyllä tehtiin kroatialainen kansallisennätys ajassa mitattuna. Minut istutettiin tuoliin ja kun avasin suuni, en ehtinyt sanoa sanaakaan siitä miksi tulin kun jo oli vempeleet suussa. Pylly penkkiin, imuri päälle ja paikka puuttuvan palan päälle. Tuurillaan taisi mennä oikeaan hampaaseen. Siinä rytäkässä oli lähteä taju ja niin sitä oltiin jalat ylhäällä hoitajan avustamana ja kylmä rätti otsalla. Omin jaloin kuitenkin lopulta kävelin ulos ja ihmettelin taas kerran miten jouduinkaan tällaiseen tilanteeseen.

Projekteja on varmasti niin monenlaisia kuin on tekijöitä ja osallistujiakin. Sisältö ja sen toteutuminen riippuu niin monesta asiasta, että on oikeastaan mahdotonta ennakkoon sanoa mikä toimii ja kenelle. Niin hienolta kuin tämänkin projektin kuvaus ennakkoon kuulosti, oli todellisuus aivan toinen. Nyt on ankarasti mietittävä voinko niellä pettymykseni työtehtävien ja asumisen suhteen, voidaanko niitä jotenkin muuttaa vai onko yksinkertaisesti helpompaa ostaa paluulippu kotiin ja lähteä taas kohti uusia seikkailuja.