Toimii kuin junan vessa!

Sitä ollaan oltu vähän lomalla tai muuten vaan pihalla sitten viime kirjoitteleman. Pihalla olen edelleen, mutta lomalta palasin toissapäivänä. Mitenkähän tämän nyt kauniisti muotoilisi... no, ei sitä nyt oikein voi sen somemmaksi enää muotoilla, koska eihän tässä hommassa ole mitään järkeä. Eikä siinä ole koskaan ollutkaan, mutta alun oma innostus auttoi pitämään päätä kasassa ainakin sinne heinäkuun alkupäiville asti. Nyt kun "kaikki on uutta ja jännää"-innostus on hiipunut, ovat silmät todellisuudelle myös avautuneet.

En ole juuri kertonut blogissani siitä, millaisia töitä olen täällä tehnyt. Se johtuu siitä, että en ole tehnyt oikein mitään. Ainakaan mitään, mitä kuvittelin tulevani tänne tekemään. "Graafista suunnittelua, nettisivujen ylläpitoa ja sisällön tuottamista, musiikki- ja taidetapahtumien järjestämistä"... Olen istunut kuumassa kirkossa 8 tuntia päivässä katsellen hämähäkin kiipeilyä ikkunan pielessä, kantanut tuoleja, leikellyt vähän pahvia ja istunut facebookissa tuntitolkulla omilla sivuillani ja katsellut kissavideoita. Olen turhautunut ja tuntenut itseni täysin tarpeettomaksi. Olen lyönyt päätäni seinään ja tehnyt siihen ison rei'än asumisjärjestelyiden takia. Se muuten varmaan rikkoi lämminvesivaraajan, sillä oltiin viimeiset kolme, neljä päivää ilman lämmintä vettä...

Toimivia ratkaisuja!

Viimeiset kummalliset, epätavalliset - niin hyvässä kuin pahassa - kuukaudet ovat olleet no, kummallisia ja epätavallisia. Arki on ollut rikkonaista ja työ enimmäkseen olematonta. Järki ja tunteet ovat heitelleet toisiaan kananmunilla ja juosseet nurkan taakse piiloon. Olen ollut lähdössä kotiin ja sitten en kuitenkaan ole. On tapahtunut paljon hyvääkin, ja ehkä tämä koko kokemus on tragikoominen ja irrationaalinen aika elämästä, jonka aika aikanaan kultaa entistä hupsummaksi.

Viime viikolla söin muuten lihapiirakan, jonka sisällä oli mikä lie käsikranaatin pala, joka tietenkin mursi kulmahampaasta palan. Menin hammaslääkäriin ja siellä kyllä tehtiin kroatialainen kansallisennätys ajassa mitattuna. Minut istutettiin tuoliin ja kun avasin suuni, en ehtinyt sanoa sanaakaan siitä miksi tulin kun jo oli vempeleet suussa. Pylly penkkiin, imuri päälle ja paikka puuttuvan palan päälle. Tuurillaan taisi mennä oikeaan hampaaseen. Siinä rytäkässä oli lähteä taju ja niin sitä oltiin jalat ylhäällä hoitajan avustamana ja kylmä rätti otsalla. Omin jaloin kuitenkin lopulta kävelin ulos ja ihmettelin taas kerran miten jouduinkaan tällaiseen tilanteeseen.

Projekteja on varmasti niin monenlaisia kuin on tekijöitä ja osallistujiakin. Sisältö ja sen toteutuminen riippuu niin monesta asiasta, että on oikeastaan mahdotonta ennakkoon sanoa mikä toimii ja kenelle. Niin hienolta kuin tämänkin projektin kuvaus ennakkoon kuulosti, oli todellisuus aivan toinen. Nyt on ankarasti mietittävä voinko niellä pettymykseni työtehtävien ja asumisen suhteen, voidaanko niitä jotenkin muuttaa vai onko yksinkertaisesti helpompaa ostaa paluulippu kotiin ja lähteä taas kohti uusia seikkailuja.

Myrsky-yö ja ensiapuklinikka

Nyt vähän kyllä huijaan tuolla otsikolla, anteeksi vain. Sateinen viikko takana ja yksi ukkosyökin siihen sisältyi, samoin käväisin ensiavussa allergiani takia, mutta ei mitään oikeasti dramaattista. Tämä tarkoittaa siis selvästi sitä, että elämä alkaa hiljalleen asettua arkiseksi. Työpäivät ovat tässä vaiheessa vielä enimmäkseen toimistotyötä, välillä syödään, käydään kaupassa, syödään taas vähän lisää ja sitten nukutaan ja aamulla taas herätään. Joihinkin asioihin tottuminen kestää kuitenkin kauemmin, tai sitten ne säilyttävät haasteellisuutensa hamaan loppuun asti.

En ole koskaan asunut solussa, ja kotoakin muutin omilleni lukion loputtua. Minulla ei ole sisaruksia, ja olen muutenkin ollut aina enemmän tai vähemmän itsenäinen ja varsinkin -päinen. Jos siis en ole tullut kertoneeksi, asumme kerrostaloasunnossa kaikki viisi vapaaehtoista ja kuudes sulloutuu samaan sillipurkkiin kesäkuun alussa. Suomalainen, slovakialainen, unkarilainen, belgialainen, espanjalainen ja portugalilainen. Kuten jo luettelosta voitte päätellä, elämisen mentaliteetit ovat hyvinkin eriävät. Ja ei, kaikille ei todellakaan ole omia huoneita, vaan jaamme myös huoneet. Tosin tämä oli minulla kyllä tiedossa jo ennen tänne tuloa, mutta ei siihen näköjään voi koskaan tarpeeksi varautua.

Haastavinta on oman tilan puuttuminen. Sen tilan, jossa voi olla se sisäänpäinkääntynyt, mykkä, kylmä ja etäinen ujo suomalainen, joka ei lirpi omalla haarukalla yhteisestä ruuasta, kuuntelee typeriä iskelmiä ja kaipaa kunnon kahvia ja ruisleipää. Sen tilan, jossa voep huastella levveetä savvoo tai mitä hyvänsä ilman, että tarvitsee miettiä miten sanat äännetään. Tila ilman vieraita aksentteja, ärsyttäviä tapoja ja kompromisseja.

Haastavia ovat myös karvat. Niitä on kaikkialla; keittiössä, olohuoneessa ja varsinkin pesuhuoneessa. Minun keittiössä ei ole karvoja. Liedelle ei jätetä roiskeita. Ikkunaa ei jätetä sateella auki. Vessaan ei jätetä tyhjiä paperirullia. Kaikkea ei jaeta, varsinkaan karvoja. Piste. Nyt ollaan siis todellisten ja syvällisten haasteiden äärellä.

Omia rutiineja osaa arvostaa eniten vasta sitten, kun niitä ei ole. Uudessa paikassa kaikki on luotava uudelleen alusta. Onneksi tämä pieni, karvainen yhteisömme on kuitenkin avointa ja erittäin sydämellistä porukkaa, joka jakaa ajatuksia näistä arjen haasteista, joustaa ja antaa toisille tilaa. Ehkä onkin siis syytä tarkastella omia tapoja ja miettiä olisiko niissä myös vähän joustamisen varaa. Tärkeää on myös luoda mahdollisimman paljon kontakteja tämän kuplan ulkopuolelle, osallistua aktiivisesti paikalliseen elämään ja etsiä omia paikkoja, harrastuksia ja uusia ystäviä.

Slovakialainen huonekaverini on onneksi ihana!

Kuusenjalat,voileipägrilli ja muita tarpeellisia tavaroita

Viime päivät olen paitsi myynyt, myös pakannut kotini tavaroita pahvilaatikoihin. Se on ollut jännittävää, mutta myös vähän pelottavaa. Aloittaminen oli kaikista vaikeinta, sillä siinä tuli todelliseksi se, että kohta koko tuttu suomalainen elämäni on pakattuna pieniin laatikoihin. Tässäkö kaikki? Mitä osaan pakata mukaan, mistä luopua kokonaan ja mitkä jättää odottamaan paluuta?

Elämä pienessä paketissa.

Tavarat ovat tavaraa ja siksi helposti korvattavissa, mutta kieltämättä on tuntunut hieman dramaattiselta ajatella, että toukokuun ensimmäisen päivän jälkeen minulla ei ole omaa asuntoa, ei huonekaluja, ei autoa - ei juuri mitään niistä asioista, jotka ovat tähän asti tehneet arjesta ja elämästä minun näköistäni. Minulla ei ole edes sitä arkeakaan! Oletko koskaan miettinyt, miten pienistä ja lopulta niin suurista asioista toimiva arkemme lopulta muodostuu? Tai jos tavaroita on joka paikassa liikaa, miten hankalaksi arkikin voi mennä. Jää nähtäväksi mitä esineitä sitä uudessa maassa ja arjessa kotoaan kaipaa.

En ole hamstraukseen taipuvainen, mutta tässä esimerkkejä erilaisista vastaantulleista esineistä, joiden olemassaoloa kodissani ihmettelen. Voileipägrilli - todella tarpeellinen kotini esine, ellei jopa tarpeellisin. Se löytyi keittiön alimmaisen kaapin takimmaiselta hyllyltä. Joulukuusenjalkoja omistan kaksi ilmeisesti siksi, että ei voi olla joulun edellä varma montako kuusta sitä haluaa lopulta kotiinsa koristaa. Keittiön vetolaatikosta löytyi myös _selittämätön_ punainen kiinnitysklipsillä varustettu pussijuomapullo, jossa ei ole korkkia. Näilläpä sitä alkuun päästään kulttuurissa kuin kulttuurissa...

Mitä pitkälle matkalle pakataan mukaan, en osaa vielä sanoa (kunhan vaan ei noita edellä mainittuja), mutta sillä on ehkä loppujen lopuksi melko vähän merkitystä. Meni ihminen minne tahansa, parhaita asioita ei voikaan pakata laukkuihin, vaan ne kannetaan sydämessä!