Olemisen yksinkertaisuus

Kun elämisen elementit ovat kohdallaan, elämä on mukavaa. Kun jokin niistä puuttuu tai ei ole ihan kohdallaan, tuntuu kuin kulkisi kivi kengässä. Kiven ei tarvitse olla iso, mutta kun sen kanssa liikkuu pitkään, siitä voi tulla iso hiertymä. Eri elämäntilanteissa korostuvat erilaiset asiat, ja ainakin näin vieraalla maalla ollessa hyvin monetkin asiat. Viime aikoina elämä on ollut vähän matalapaineista, mutta siitä on ollut hyötynsäkin. Se on saanut minut ajattelemaan asioita, joita oikeasti arvostan ja koen tärkeäksi. Jotka tekevät omasta elämästä mukavaa. Toisaalta olen tarkastellut myös ryhmätyöskentelyä ja organisaation toimintaa. Oppinen tekee yleensä vähän kipeää, joten varmasti olen oppinut ja tulen oppimaan paljon.

Kieli ja ymmärretyksi tuleminen

Se tunne, kun olet kykenemätön ilmaisemaan itseäsi ja tarpeitasi toisille ihmisille. Sinut voidaan ymmärtää tahallisesti väärin tai omat kielelliset taitosi eivät vain yksinkertaisesti riitä asian vaatimaan ilmaisutapaan. Kun ihmiset käyttävät keskinäisessä kommunikoinnissaan kieltä, joka ei ole heistä kenenkään äidinkieli, kömmähdysten ja väärinkäsitysten riskit ovat valtavat. Täällä ollessa on täytynyt kiinnittää erityistä huomiota siihen, miten oppia olemaan aktiivinen kuuntelija ja toisaalta miten oppia ilmaisemaan itseään selkeämmin. Sanavarasto karttuu ja usein asia menee kyllä perille, mutta vakavammissa tilanteissa on toisinaan turhauttavaa, kun ei ole tule kunnolla ymmärrtyksi. Täällä jos missä olen ymmärtänyt, että oma kieli, kyky kirjoittaa ja käyttää omaa kieltä päivittäisissä tilanteissa ovat yhdessä yksi ihmisen identiteetin kulmakivistä.

Kommunikointi ja tiedonkulku

Missä tahansa työyhteisössä tai ryhmässä toimiminen edellyttää hyvää keskinäistä kommunikointia ja tiedonkulkua, joka on kaikille ryhmän jäsenille samanlaista. Vieraalla kielellä kommunikoidessa tiedonkulkuun ja varsinkin sen laatuun tulisi kiinnittää erityistä huomiota. Asiat ja ohjeet on sanottava niin selkeästi ja monta kertaa, että kaikki ryhmän jäsenet, kielellisistä taidoistaan riippumatta ymmärtävät, mistä on kysymys. Nykyään kommunikointia helpottavat sosiaalisen median eri vaihtoehdot ja niistä on ollut paljon apua täälläkin, kun ryhmämme jäsenet ovat kuka missäkin. Mutta tieto kulkee vain, jos sitä tuotetaan. Toisinaan olen törmännyt täällä siihen, että esimerkiksi tehtäviä annettaessa tieto on niin puutteellista, että se vaikuttaa jo motivaatioon. Päivien työskentely jonkin tehtävän kanssa osoittautuu lopulta tarpeettomaksi, koska sitä ei ole toteutettu alkuunkaan niin kuin olisi pitänyt.

Järjestys ja organisointi

Olen järjestyksen ihminen ja työskentelen parhaiten silloin, kun saan luoda asioille selkeän järjestyksen ja aikataulun. Se on osittain skandinaavista kansanperua, mutta myös vahvasti oman luonteen piirre. Kaikkea ei voi eikä tarvitse kontrolloida; elämä tapahtuu yleensä silloin (ja siitä huolimatta) kun eniten tekee suunnitelmia, mutta jonkinlaiset raamit tekemiseen olisi hyvä olla. Ainakin silloin, kun tehdään työtä ryhmässä ja jossa kaikki asiat vaikuttavat kaikkeen. Suunnitelmallisuus antaa tekemiselle ryhtiä ja pitää yllä yhteistä motivaatiota ja auttaa saavuttamaan ne tavoitteet, joita kohti ollaan menossa. Toiselle järjestyksen puute ei aiheuta sen kummempia ongelmia; tehdään mitä mieleen juolahtaa ja mennään sillä mihin asti päästään. Toisinaan toivon suuresti, että omaisin tuollaisen luonteenlaadun. Toisaalta olen iloinen siitä, että voin olla mukana luomassa järjestystä sellaisiin asioihin, joissa sitä kaivataan.

Itselle sopiva asuinympäristö

Perustoimeentuleva ihminen voi yleensä vaikuttaa siihen millaisissa olosuhteissa ja asuinympäristössä elää, sekä valita ihmiset, joiden kanssa haluaa asua. Aina se ei tietenkään ole helppoa, mutta yhteisasuminen perustuu joka tapauksessa omaan valintaan ja vapaaehtoisuuteen. Kun jakaa asunnon ihmisten kanssa, joita ei ole itse asuinkumppanikseen valinnut, yhteisistä säännöistä ja toimintatavoista on sovittava yhdessä. Hyvässä tiimissä tällaiset asiat saadaan ratkaistua helpommin ja luontevammin, mutta jos yhteinen tahtotila puuttuu, ollaan suurempien haasteiden äärellä. Mitä tehdä vaikkapa silloin, kun toisen mielestä omien jälkien siivoaminen ei kuulu itselle, yhden mielestä omien tai muidenkaan jälkien siivoaminen ei kuulu itselle tai kun oma tapa on se ainut ja oikea tapa tehdä ja nähdä asiat. Se, että tuntemattomia ihmisiä tuodaan asuntoon keskellä yötä voi olla oikein mukavaa sinulle, mutta voiko niin tehdä asunnossa, jossa asuu viisi muutakin ihmistä. Miten omat tekemiseni ja tekemättäjättämiseni vaikuttavat toisten arkeen? Miten oppia kunnioittamaan muiden mielipiteitä ja toivomuksia luopumatta liikaa omastaan, kas siinäpä kysymys.

Yksityisyys

Tähän aiheeseen palaan aina uudelleen ja uudelleen, mutta ainakin vielä tämä asia aiheuttaa edelleen huokailua ja päänvaivaa. Olen kiitollinen siitä, että olen ainut suomea puhuva asunnossa. Omalla kielellä kommunikointi antaa yksityisyyden tunteen, kun keskustelen vanhempieni ja ystävieni kanssa. Miten toteuttaa omaa yksityisyyttä myös muutoin? Jos joku tietää, niin otan mielelläni vinkkejä vastaan.

Kompromissit ja rajat

Miten kauan ja mihin asti ihminen on valmis tulemaan vastaan, luopumaan omastaan, antamaan pyytettömästi toiselle ja tekemään kompromisseja? Mitkä ovat minun rajani? Ovatko ne oikeassa kohdassa vai ulkoa omaksuttuja periaatteita? Onko väkisin tehty kompromissi oikeasti kaikkia miellyttävä vaihtoehto? Mitä muutakaan ihmiset voisivat ryhmässä toimiessaan tehdä kuin kompromisseja? Miten olla joustava joustamatta liikaa? Tässä joitakin kysymyksiä, joita olen miettinyt viime aikoina. Noin parin, kolmen viikon ajan ihminen pystyy hyväksymään kaiken sen suurempia mutisematta, vaikka ei olisikaan samaa mieltä toisen kanssa. Silloin myös kompromissien tekeminen on helppoa. Ajan kuluessa teeskenteleminen loppuu ja jokainen on oma itsensä, niin hyvässä kuin huonossa.

Uni

Yksi hyvinvoinnin perusasioista ravinnon ja liikunnan ohella on hyvä ja laadukas uni. Unen tarpeellisuuden ymmärtää usein vasta sitten, kun se puuttuu tai se on laadultaan riittämätöntä. Ihmisen on helpompi nukkua viileässä, jolloin keho saa kunnolla levätä. Kun joutuu nukkumaan 30n asteen tuulettomassa asunnossa, jossa erilaiset hyönteiset syövät jalat ja kädet vesirakkuloille, alkavat elämän peruskysymykset väistämättä pyöriä mielessä eikä siinä ole enää mitään huvittavaa. Väsyneenä helteessä on haastavaa löytää positiivisia puolia mistään tai kenestäkään. Pienetkin väärinymmärrykset kärjistyvät helposti tarpeettomaan mittakaavaan.

Asenne

Viimeisenä ja tärkeimpänä haluan puhua asenteesta. Asenne ratkaisee, aina. Sen avulla korkeat ja mahdottomalta tuntuvat vuoret madaltuvat ja askeleet sen huipulle ja yli alkavat nekin löytyä. Negatiivinen asenne sen sijaan saa pienetkin nypyt näyttämään ylitsepääsemättömiltä. Ystäväni kysyi minulta valitellassani näitä murheitani hänelle, että vieläkö ajatuksissani on olla täällä se vuosi. Vastasin, että on hetkiä, jolloin se ei ole itsestäänselvyys. Mutta toisaalta kun mietin, että oikeasti pakkaisin nyt laukkuni ja lähtisin kotiin, ei sekään ole vaihtoehto. Onneksi asioilla on tapana järjestyä.

Joskus on otettava lisäsisua.

Itsensä ylittämisestä

Ylitin itseni sunnuntaina. Osallistuin enimmäkseen vahingossa ja kielimuurista johtuen 15 kilometrin juoksukilpailuun. Jotenkin ymmärsin, että kyseessä on rentoa lenkkeilyä juosten tai kävellen hyvässä seurassa. Kun tiedustelin, että onko se vaikeakin reitti, sain tietää, ettei se suinkaan ole vaikea; vähän nousua aluksi, mutta loppumatka on helppoa alamäkeä. Selvä, ei kai siihen voi kuollakaan ja olenhan minä kävellyt ennenkin, joten nimi listalle ja menoksi! 

Kyllä, olen sinisilmäinen ja uskon mitä minulle sanotaan. Tässä se, mitä se kaikki todellisuudessa oli:

Lähtöpiste oli Rabacin rantakadulta, jossa jokaiselle osallistujalle jaettiin kilpailunumero. Sehän tarkoittaa sitä, että kyse on kuolemanvakavasta asiasta. Numero on yhtä kuin virallinen kilpailu. Kaikki muut osallistujat minua ja kohtalotoveriani Slovakiasta lukuun ottamatta kyllä tiesivät tämän täysin - muut viitisenkymmentä osallistujaa olivat asialle omistautuneita harrastajia tai kuka ties ammattilaisia. Kilpailun nimi oli Valamar Terra Magica ja se on ymmärtääkseni kuukausittain järjestettävä kisa. Tyhjentelin vaivihkaa reppuani, jonne olin varannut kaikenlaista mukavalla kävelyretkellä tarvittavaa tavaraa. Venyttelin ja puhisin niin kuin asiaan kuuluu. Valokuvaaja räpsi kuvia ja siinähän mekin poseerasimme hampaat välkkyen. 

Aurinko paistoi täysin pilvettömältä taivaalta ja varjossa oli suunnilleen 26 astetta lämmintä. Kuuma asfaltti teki olosta merestä ja tuulesta huolimatta tukalan. Ennen lähtöä sain selville sen verran, että ensimmäiset muutama sata metriä juostaan rantakadulla, jonka varrella ihmiset lekottelevat kuppiloissa ja nauttivat aurinkoisesta päivästä (niin kuin normaalit ihmiset sellaisena täydellisenä päivänä tekevät). Sovimme, että se pätkä juostaan ilman muuta. Tämän jälkeen alkaa 7 kilometrin nousu vuorelle, jonka jälkeen reitti tasoittuu ja helpottuu. Lopulta laskeudutaan vuorelta alas ja tämä olisi käytännössä helpoin osuus. Matkan varrella olisi kaksi virvoituspistettä viiden kilometrin välein. Tässä vaiheessa mietimme ystäväni kanssa, että voisimme vielä hypätä mereen.

Mereen ei kuitenkaan päästy vielä hyvin pitkään aikaan, sillä lähdön hetki koitti ja oli otettava jalat alle. Jäimme porukasta heti alkuun, mutta rantakatu juostiin, niin kuin oli päätetty. Työpaikkamme pomo oli mukanamme koko matkan ja ilman häntä olisimme varmasti hortoilemassa vuorilla vielä tänäkin päivänä. Nouseva osuus alkoi käytännössä heti. Alussa polku oli leveämpi, mutta se ei suinkaan ollut mikään pumpulinen pururata, vaan kivikkoinen ja kapea. Enimmäkseen se oli sellaista kinttupolkkua ja pelkkää rynttelikköä, että ei nähnyt edes eteensä. Nousu oli todella rankka, vaikka juoksusta ei voinut puhua edes nimeksi. 

Ensimmäiset viisi kilometriä olivat vaikeimmat. Vaikeita olivat myös seuraavat viisi ja varsinkin viimeiset viisi, enkä muista niistä juurikaan mitään. Olo oli yhtä aikaa huikea ja hirveä. Vuorelta näki kaikkialle, taivas oli sinisempi kuin koskaan, meri, violetit ja keltaiset kukat, kipu ja nautinto jokaisella askeleella, kurkussa jyskyttävä sydän ja mielessä vain yksi tavoite:maali.. Loppuun luvattu "helppo osuus" oli käytännössä jyrkkää louhikkoa, jota oli kipitettävä pienin askelin, ettei olisi kaatunut ja vierinyt rinnettä alas.

Ystävän tukeminen ja kannustaminen antoivat itselle voimia jatkaa yhtä paljon hän sai voimaa kannustuksestamme. Hänellä oli vaikeampaa, ja hän ylitti suurempia esteitä kuin minä. Kun jollain ihmeen tavalla pääsimme lopulta rantakadulle, josta kaikki alkoi, juoksimme maaliin yhdessä. Olimme varmasti kilpailun todellisimpia voittajia, enkä ole koskaan kokenut mitään sellaista tunnetta. Ja vaikka sillä ei ole oikeasti mitään merkitystä, emme olleet edes viimeisiä (no, vähän ehkä kuitenkin, heh)! 

Voittajan on helppo hymyillä!

Kukaan järkevä ihminenhän ei tällaiseen kylmiltään lähde, jo pelkästään oman terveytensä takia. Tai järkevä ihminen ainakin ymmärtää poistua paikalta vielä kun siihen on mahdollisuus. Suomessa en koskaan olisi osallistunut mihinkään tällaiseen edes harjoittelun jälkeen. En olisi osallistunut täälläkään, jos olisin vähänkään paremmin ymmärtänyt mistä todella on kysymys. Miksi? Koska luulin, että en koskaan pystyisi siihen. LUULIN. Olisin jäänyt niin paljosta paitsi, jos olisin jättänyt osallistumatta, jos olisin jänistänyt tai jättänyt kisan kesken. Mihin kaikkeen ihminen oikein pystyisikään, jos uskaltaisi lopettaa luulemisen, uskaltaisi luopua itsensänolaamisen pelosta ja kokeilla jotakin täysin järjetöntä?

Vapaasti töissä

Koska EU ei ainakaan vielä toistaiseksi rahoita kenellekään vuoden mittaisia lomia, on muistettava kertoa, että tänne on tultu ihan oikeisiin töihin. Olen puhunut työpaikastani vielä vähän, joten korjataanpa asia. Alfa Albona on muutaman vuoden vanha paikallinen nuorisojärjestö, joka järjestää muun muassa paikallisille nuorille, senioreille ja erityisryhmille sekä kansainvälisille ryhmille erilaisia aktiviteetteja ja työpajoja kädentaidoista kesäleireihin. Sen pienessä toimistossa työskentelee puolisenkymmentä vakituista työntekijää ja joukko vapaaehtoisia eri puolilta maailmaa. 

Alfa Albonan toimisto

Suunnittelua ja organisointia...

Minun lisäkseni vuoden täällä työskenteleviä vapaaehtoisia tulee Slovakiasta, Belgiasta, Espanjasta, Unkarista ja Portugalista, yksi kustakin maasta. Myöhemmin seuraamme liittyy pariksi kuukaudeksi muutama muu vapaaehtoinen, jotka osallistuvat ainoastaan kesäleirille. Osallistumme kaikkiin mahdollisiin keskuksen tarjoamiin juttuihin omien vahvuuksiemme ja kiinnostuksemme mukaan. Kiireisin sesonki ajoittuu luonnollisesti tuleville kesäkuukausille, jolloin suurin osa kulttuuritapahtumista ja leireistä järjestetään. Käytännössä työ on kuitenkin suurelta osin tiedonhankintaa ja suunnittelua, eli suomeksi sanottuna tylsää toimistotyötä. Mutta kun aurinko paistaa ja töitä voi tehdä vaikka kahvilassa istuen, ei sitä oikeastaan voi edes työksi edes sanoa, eikä tylsäksi ainakaan.Vapaaehtoistyön luonteeseen kuuluu myös, ettei työntekijälle anneta ylitsepääsemättömän vastuullisia tehtäviä, eikä edes erillistä ammattiosaamista vaadita. Tämä siksi, että jokaisella nuorella olisi tasapuolinen mahdollisuus lähteä hankkimaan tällaista työkokemusta.

Suomalaisilla olisi opittavaa rennommista työskentelytavoista...

Työyhteisön porukka on huikea ja olen sopeutunut tänne erittäin hyvin. Huumori ja tapa työskennellä ovat samanlaiset kuin itselläni. Pidän siitä, että työtä tehdään tarkasti ja ajallaan, mutta kun alkaa tehdä mieli syödä jäätelöä, niin sitä voidaan lähteä ostamaan vaikka kaikki yhdessä. Lounas syödään niin ikään usein yhdessä, eikä kellokorttia todellakaan leimailla. Kroatialainen äänekäs keskustelu ja nauru raikaa, ja kadulla ohikulkevat tutut saattavat liittyä lounasseuraksi. Ihmisiin tutustuminen ei oikeastaan voisi olla sen helpompaa kuin mitä se on täällä. Kroatialaiseen keittiöön ja ruokaan palaan vielä varmasti moneen kertaan, mutta tässä mainittakoon, että ruoka on todella hyvää, maukasta ja annokset ovat isoja, mutta suomalaisittain erittäin edullisia. Lounas jälkiruualla ja juomalla maksaa hieman yli neljä euroa.

Lounas on maukasta ja edullista.

Työskentelemme seitsemän tuntia päivässä, johon sisältyy edellä mainitsemani reilu ruokatauko. Kuukaudessa on pari vapaapäivää ja pääasiassa myös viikonloput ovat vapaita. Viikonloppuisin voi vaikka käydä tutustumassa maakunnan kaupunkeihin helposti bussilla. Itse vietän vapaa-aikaani lenkkeilemällä, ja löysinkin huikean lenkkipolun, joka päätyy lopulta Rabacin satamaan ja sieltä edelleen uimarannalle. Vesi on puhdasta ja tällä tarkoitan sitä, että se on niin kirkasta ja sinistä, että kadulta voi nähdä rantavedessä uivat kalat ja pohjan kivet. Luonto täällä on hengästyttävä: samaan maisemaan mahtuvat männyt ja palmut, tuoksuvat yrtit ja kukat, jotka piirtyvät metsäisiä kukkuloita ja vuoria vasten...

Lenkkipolku, joka päättyy lopulta mereen...

Tätä tarkoitan puhtaalla...

...tai tätä.

Rabac

Niin, ja vielä yksi tärkeä asia. Te, ja varsinkin naiset, joilla on jonkin sortin ikäkriisi meneillään, suosittelen tätä maata lämpimästi. Sen auringolla ja ilmastolla on ilmiselvästi nuorentava vaikutus, jota ei voi saavuttaa edes minkäänlaisella ihmedietillä. Minua on järjestelmällisesti sanottu noin kymmenen vuotta nuoremmaksi saapumispäivästä lähtien, jolloin nuoruus ja raikkaus oli niin kaukana kuin vain mahdollista. Voi olla, että alan pian sanoa olevani parikymppinen ikää kysyttäessä. Vai tullekko kirkas katse ja iloinen ilme ehkä siitä, että viimeinkin voi tehdä sitä, mitä oikeasti haluaa...