Typerin mahdollinen loppu?

Asunnossamme on hiljaista. Tytöt istuvat sohvilla ruutujensa takana, silmien alla tummaa ja katseissa väsymystä ja surua. Yksi pojista on palannut jo kotimaahansa ja muut ovat matkoilla, enkä näe heitä enää, sillä lennän Suomeen ensi viikon alussa. Viikko on vierinyt loppuunsa ja kuluneiden iltojen aikana on syöty ruokia ja juotu juomia niistä kulttuureista, jotka eivät omaa illallistaan ehtineet pitämään. Viikko on ollut siis riehakas tunteiden myrskytessä laidasta toiseen. Yksi kerrallaan on jätetty hyvästejä, ja kuljettu katuja ja metsäpolkuja alas meren rantaan viimeistä kertaa. Tämän projektin loppu tuli äkkiä, se oli äärimmäisen typerä ja epäreilu, mutta varmasti vääjäämätön.

Lähdimme ryhmämme kanssa puolivälin koulutukseen maan eteläosaan, Splittiin, jonne monet suomalaisetkin suuntaavat Kroatian lomillaan. Tapaamisen tarkoituksena oli vaihtaa kuulumisia ja kokemuksia toisten maassa pitempiin projekteihin osallistuvien vapaaehtoisten kanssa. Se oli myös oikea paikka haasteiden ja ongelmien ratkaisemiseksi kokeneiden kouluttajien johdolla. Tapaaminen oli hyödyllinen ja sanomisemme otettiin vakavasti. Saimme myös kuulla onnistuneista projekteista muilta vapaaehtoisilta, jotka myös antoivat vilpittömän myötätuntonsa ja tukensa meitä kohtaan. Tapaaminen oli yksi parhaita kokemuksia koko puolen vuoden aikana, eikä vähiten siksi, että se valoi uskoa tulevaan ja siihen, että ehkä kelkan voi vielä kääntää, vaikka käännettävää onkin paljon.

Pommi putosi paluupäivää edeltävänä iltana, kun luimme organisaatiomme meille lähettämän lausunnon, jonka tarkoituksena oli selvittää, miksi asiat eivät ole menneet suunnitelmien mukaan. Se alitti kaikki mahdolliset rajat, meni henkilökohtaisuuksiin ja sisälsi valheellisia listoja asioista, joita emme olleet tehneet tai olimme tehneet tahallisesti väärin. Tunne oli sanoinkuvaamattoman typerä ja loukattu. Ei ole tarpeellista mennä tarkempiin yksityiskohtiin. Asia on projekteja valvovan tahon tiedossa, ja jokainen meistä on saanut ohjeet, miten toimia tästä eteenpäin. Päätös lähtemisestä oli omalla kohdallani helppo, jos niin voi sanoa. Joka tapauksessa lausunto vahvisti kaikki pienimmätkin epäilyni, joita matkan varrella oli ehtinyt jo kertyä. Tiedän myös, että tätä sotaa minun ei tarvitse tämän pidemmälle sotia. Se on alkanut jo kauan ennen meidän saapumista, vaikka sen hedelmiä kerätään vasta nyt. Tässä vaiheessa on aihetta kiittää Metsäkartanon kansainvälisen työn vastuuhenkilöitä Maijaa ja Anttia, jotka ovat antaneet minulle kaiken mahdollisen tukensa koko matkan ajan.

Minulla on monia kysymyksiä, jotka ovat vailla vastauksia. Ensimmäinen ja viimeinen niistä on "miksi". Miksi kukaan vapaaehtoistyötä ja nuorisotyötä tekevä taho haluaa toimia tällä tavoin. Vallanhimon, rahan, oman aseman korostamisen, itsekkyyden takiako? Mutta sittenkin kysyn entistä kovemmalla äänellä miksi. Näinkö horjuvaa, romahtamaisillaan olevaa linnoitusta puolustetaan sellaisia vastaan, jotka eivät ole edes hyökänneet? Sellaisia, jotka tulivat vapaaehtoisesti omista lähtökohdistaan tekemään työtä, jonka piti tuottaa iloa tekijöilleen ja kohderyhmälle. Tässä vaiheessa huomautan nyt ja painakaa tämä myös mieleenne, että eurooppalainen vapaaehtoistyö ei missään nimessä ole tällaista, eikä tämä ole maan, kulttuurin saati yhteistyökumppaneiden syytä. Tämä vain sattui olemaan akana jyvien joukossa.

Syystäkin harmittaa, suututtaa, ärsyttää ja olen pettynyt. Mitä tapahtui, on äärimmäisen väärin ja epäreilua, mutta katkera en halua olla. Aiemmat kokemukset ovat opettaneet, että asiat tapahtuvat syystä ja silloin, kun niiden aika on tapahtua. Ryhmämme tiivistyi entistä läheisemmäksi, tuimme toisiamme vilpittömästi ja otimme viimeisinä päivinä takaisin kaikki ne hetket, joita emme olleet aiemmin yhdessä viettäneet. Muistelimme asioita, joita olemme kokeneet ja summasimme mitä olemme oppineet toisiltamme ja tästä kummallisesta kokemuksesta. Ehkä juuri me tarvitsimme kuuden kuukauden oppitunnin siitä miten projektia ei hallita, miten ihmisiä ei kohdella ja ennen kaikkea siitä, mikä on oikeasti arvokasta. Näistäkin asioista haluan vielä kertoa myöhemmin lisää.

Ensi viikolla palaan kotiin. Siellä minua odottavat tutut ja ihanan turvalliset asiat, mutta myös uudet seikkailut. Missä ja miten ja kuinka, se selviää kaikki aikanaan. Matkapäivikirjan varalle minulla on niin ikään jatkosuunnitelmia, joten jos vielä haluatte lukea reissun kuulumisia ja tutustua uusiin ihmisiin vaikkakin jälkikäteen, se olisi mukavaa. Kiitos kaikista kannustavista terveisistä, jotka minulle on tähän mennessä teiltä lukijoilta välitetty. Tämä ei suinkaan ole loppu.
Tämä on taas uusi alku.

Antaa tulla vaan, mulla on kypärä! 

Pieni ilmoitus

Arvoisat lukijat,
pahoittelut viime aikojen hiljaisuudesta.
Siihen on syynsä, ja kerron niistä pian.
Siihen saakka, pysykää jännityksessä.

Jälleennäkeminen

Kauppahallin kahvilan pöydät ovat täynnä. Eläkeläiset jonottavat sinisten kahvilippujen kanssa ilmaista puolueen tarjoamaa kahvia ja pullaa. Tiskin päällä on tuotehinnasto. 2,90 euroa cappucinosta tuntuu järkyttävältä. Munkki on iso ja kahvi suodatettua, pöydässä itsepalveltuna, kuten maassa on tapana. Tori on hiljainen ja kirjaimellisesti lähes autio. Mutta siisti se on, niin kuin sitä ympäröivät rakennuksetkin, seinät suorassa ja hyvinpidettynä. Kaupan kassa hymyilee ja juttelee kielellä, jota en ole aikoihin kuullut.

Kotitalo näyttää kauniilta: punainen, pieni talo jo niin korkeaksi ja tiheäksi kasvaneen metsän reunalla. Talveen valmistautuneet kukkapenkit, tummaksi sävynsä vaihtanut nurmi ja ovelle johtavat litteät kivet, joiden vierestä kuljetaan sisälle. Portaiden tuttu harmaa lankku ja valkoinen ovi. Muistan vieläkin sen syksyisen päivän vuosien takaa, kun isä käveli vanhan oven kanssa talon taakse ja asensi uuden.

Koira on onnesta hämmentynyt. Istun sen kanssa lattialla palloa heitellen. Se on kasvanut isoksi, vai liekö lihonut. Syyttävät liikunnan puutetta, mutta epäilen taskusta livahtavien herkkujen olevan oikeampi selitys. On lämmintä, ilma on kuivaa eikä ikkunoista tuule. Jutellaan muikuista ja muikkuverkoista, linnunmetsästyksestä ja sukulaisten asioista. Katselen ikkunasta ulos ja muistan, kuinka äiti kauan sitten ensimmäisten lumihiutaleiden leijaillessa huikkasi, että hiekassa olevat lelut on kerättävä talven alta talteen. Mielen täyttää sanoinkuvaamaton haikeus ja onni.

Mummola kurkistelee pensaiden takaa, ja soittelen ovikelloa tovin. Kumara, harmaa hahmo avaa oven ja on silminnähden ilahtunut, suorastaan näyttää sädehtivältä. "Uamukuuvesta asti oon oottanu, minä jo arvelin, että ee se tulekkaan!" Tietenkin tulin, kuinka voisin olla tulematta. Vuosikymmenien täyttämä filminauha alkaa jo olla täynnä, mutta elämää ja työtä koskevat kysymykset ovat teräviä. "Mittees sinä siellä sitte muka tiet, jos ee oo mittään tekemistä? Eehän siinä oo mittään järkkee. Miten nii et oo paekallisten kansa tekemisissä?" Mitä voisin sanoa, kun en itsekään tiedä mihin viimeiset kuusi kuukautta ovat oikein kuluneet. "No onpa sitte kummallinen paekka", kuulen hänen tokaisevan enkä väitä vastaan. Keitän kahvia, ja jutellaan päiväkerhosta ja kinnasneulakäsitöistä.

Syksyinen aurinko paistaa peilityynelle järvelle, joka peilaa rannan ruskapuut pintaansa virheettömästi. Ohuen sininen taivas on korkealla ja rannan hiekassa on vielä kesän askelia. Nuotion ritinä kovenee ja savuvana kiemurtelee halkojen välistä. Istumme hiljaa ystävien kanssa ja välillä puhumme milloin mistäkin, elämästä ja kuluneesta puolesta vuodesta. Mitä on täällä ja mitä muualla, millä oikeastaan on merkitystä ja mitä mistäkin voi oppia. Muistelemme menneitä kesiä, viimeisintä ja mitä olemme tahoillamme tehneet. Siitäkin puhumme, että minua on kaivattu kotiin.

Koti on arkisia asioita, joilla ei tunnu elämisen hetkessä olevan sen suurempaa merkitystä. Saappaat oven pielessä, narahtava lattialankku. Ystävän ovi, joka on sinulle aina avoinna. Koiran jakamaton huomio, naapurin ohi ajava auto ja kello kolmen uutiset. Sen arvon ymmärtää vasta silloin, kun ei ole sen suojassa. Se on ihmisiä, joille sinulla on merkitystä ja joilla on sinulle merkitystä. Se on turva ja suoja, se on täynnä muistoja, jotka kerrostuvat ja palautuvat mieleen odottomattomissa hetkissä. Se on paikka, jonne voi aina ja koska tahansa palata, onnellisena, surullisena, murtuneena tai väsyneenä. Se odottaa matkaajaa eikä koskaan lopeta olemasta.

***

Lentokone laskeutuu Zagrebin lentokentälle. Puoli vuotta sitten en tiennyt, mistä bussi lähtee ja mihin minun täytyy mennä. Nyt annan tottuneesti kuljettajalle kymmenen kunaa matkalaukusta ja hymyilen, kun tämä selittää minulle jotakin omalla kielellään. Taidan hymyillä oikeassa kohdassa, sillä saan hyväksyvän nyökkäyksen. Ystävät odottavat Labinin bussiasemalla ja toivottavat tervetulleeksi iloisesti halaten. Loput ovat vastassa "kotona" ja ilahtuvat tulostani. Viime viikolla on satanut kaatamalla joka päivä niin paljon, että ikkunoista on tullut vettä sisälle. Puiset suojasäleiköt ovat kolmatta viikkoa korjauksessa ja osa niistä odottelee eteisessä. Uuni on edelleen rikki, mutta keittiön valo sentään palaa. "Tehtiin sulle ruokaa, ota jos on nälkä." Jos missään muussa ei olekaan järkeä, niin näissä ihmisissä ainakin on.

Tien risteyksessa (taas)

Matkapaivikirja on ollut nyt valitettavasti hieman pimennossa, silla tietokoneeni otti ja simahti. Varmaan huomaattekin kirjoituksesta, etta aakkoset ja ookkoset puuttuvat. Lainakoneen nappaimet ovat muutenkin eri jarjestyksessa, joten suokaa anteeksi mahdolliset kijotusviheet. Tama puolivuotinen on kylla ollut erikoinen senkin puoleen, etta missaan muualla en ole hajonnut, tavarani eivat ole hajonneet, asiat ole muuttuneet niin radikaalisti, ole ollut niin pihalla, kokenut niin paljon hammennysta ja minua ole pistetty omassa sangyssa niin usein kuin taalla. Ai niin, tama pistojuttu oli se, kun menin Suomi-viikkojen jalkeen ensimmaista kertaa omaan sankyyn (asuin siis kaksi viikkoa loma-asunnossa) ja siina aikani unta odottelessani tunsin vasemmassa perskannikassa todella kovaa kipua. Nousin ylos ja loysin kaksi pistojalkea vierekkain ja sangysta ison ampiaisen. Virkistava tervetulotoivotus, enka taaskaan tiennyt itkeako vai nauraa.

Viime aikoina olen voinut entista paremmin ja entista huonommin. Miten tama on mahdollista?
Paremmin olen voinut siksi, etta lahes puoli vuotta tormailtyamme, toisiamme enemman ja vahemman valteltyamme ja lahes kaikesta mahdollisesta nahisteltuamme monikulttuurisesta asuinyhteisostamme on vihdoin tullut yhtenainen ja hyvinvoiva ryhma, jossa jokainen on loytanyt oman paikkansa. Se on jotakin uskomattoman hienoa, arvokasta ja melkein liikuttavaa. Jokainen meista on kaynyt lapi erilaisia prosesseja kuka mihinkin tahtiin ja oppinut uutta itsesta ja muista - enka itse varmasti vahiten. Mita yhteisasumiseen tulee, en enaa valita (skandimerkeilla tai ilman) niista karvoista pesuhuoneessa, ja jokainen tiskaa omat astiansa, osallistuu siivoamiseen ja huomioi toiset eri tavoin. Istumme iltaa yhdessa, nauramme ja muistelemme kesan aikana tapahtuneita asioita, ja mika parasta, vitsailemme toistemme kustannuksella. Sellainen on mahdollista vain silloin, kun kaikki tietavat oman paikkansa. Kun joku on allapain, otamme hanet huomioon ja muistutamme erilaisin tavoin, etta olet meille tarkea. Ei olisi viela muutama kuukausi sitten uskonut, ei tosiaankaan.

Portugali, Suomi, Unkari ja Slovakia, kameran takana Espanja ja Belgia.

Huonommin olen voinut siksi, etta yhdesta suusta olemme todenneet, etta tama nuoriso-organisaatioksi itseaan kutsuva organisaatio ei tee konkreettista nuorisotyota, eika projekti vastaa kaytannossa millaan tavalla sita kuvausta, mika siita on tehty paperille ja jonka perusteella olemme tanne aikanaan hakeneet. Itseani eniten kiinnostanut graafinen suunnittelu, nettisivujen yllapito, taidetapahtumien ja teatteriesityksien jarjestaminen ovat kaikki tuulesta temmattuja asioita, eika niita tulla tekemaan. Nuoria olen tavannut puolen vuoden aikana kerran. Kukaan meista vapaaehtoisista ei oikein ymmarra miksi koko organisaatio on edes olemassa, silla se ei jarjesta mitaan konkreettista toimintaa itse. Suunnitelmallisuus ja pitkakestoisuus puuttuvat kokonaan, silla toiminta on vapaaehtoisten varassa, joilla ei valttamatta ole minkaanlaista kokemusta sen jarjestamisesta. Toiminnalla tassa yhteydessa tarkoitan esimerkiksi ensi viikolla alkavaa nuorisoklubia, jota ei ole markkinoitu missaan millaan tavalla emmeka mekaan voi sita juuri tehda, koska emme tunne paikallisia nuoria. Turhautuminen alkaa olla jo kasinkosketeltavaa.

Mita voin siis tehda? Vahat valittaa projektista ja tehda kavereiden kanssa mita huvittaa, maalailla, piirrella ja kirjoitella, kun asuminen ja elaminen on valmiiksi maksettu? Onko se kiittamattomyytta vai kunnianhimoa, jos se ei itselle riita? Pitaisiko lahtea kohti uusia tuulia etsimalla itselleni jonkun toisen projektin ja organisaation, joka tekee niin kun lupaa, ja jossa voin oppia niita asioita, joita halusin taalla oppia? Voinko siella tavata toisia niin arsyttavia ihmisia, joista tulee lopulta mukavia ja ihania tyyppeja?

Koti käymässä

Viimeiset reilu pari viikkoa on mennyt suomalaisissa merkeissä. Ystävät ja vanhemmat olivat ilonani täällä, ja aika meni ihan huomaamatta. Kuun puolivälissä vietimme myös ensimmäistä kertaa yhteistä iltaa kansainvälisten illallisten merkeissä, jossa sopivasti Suomi toimi isäntämaana. Valmistimme lomalaisten kanssa karjalanpiirakoita, munavoita ja korvapuusteja kroatilaisessa loma-asunnossa. Välillä meni sähkötkin poikki, kai uuni oli liian kuuma ja vei liikaa virtaa, mutta jopa elämämme ensimmäiset karjalanpiirakatkin onnistuivat täydellisesti. Ne muistetaan varmasti vielä pitkään.

Piirakkakaulinta ei tähän hätään löytynyt, mutta hyvin kävi taputellenkin.

Semikarjalaisia ja ainakin hyvin suomalaisia piirakoita.

Pullat vaakatasoon, niin ei tule vinkuroita.

Iltaan osallistui parisenkymmentä henkeä, jotka olivat kotoisin Kroatiasta, Slovakiasta, Belgiasta, Espanjasta, Portugalista, Unkarista, Serbiasta ja Suomesta. Syömisten ja juomisten lisäksi valmistin multimediaesityksen, jossa kerroin suomalaisesta kulttuurista, tavoista, koulutuksesta ja elämästä yleensä. Myös luonto sai ison osan huomiosta, sillä kerroin äänin ja kuvin suomalaisen vuoden kulun. Esitystä valmistaessani opin itsekin omasta maastani uusia asioita ja opin hahmottamaan miten asiat toimivat yhteiskunnassamme.

Humoristinen kuva suomalaisesta tunteiden ilmaisusta.

Lusikalliset Leijonaa ja Lapponia-likööriä. Cola ei kuulu joukkoon.

Illan ehtoisa sinivalkoinen emäntä.

Nam!

Ruokapöytä tyhjeni, paitsi salmiakit jäivät lautaselleen...

Myös ajokilometrejä karttui tuona aikana yli 1200. Istrian maakunnan kaupungit ja reitit alkavat olla jo melko tuttuja. Mieleenpainuvimman reissun tein vanhempien kanssa Istrian ulkopuolelle, Plitvicen kansallispuistoon, jonka kauneutta ja ihmeellisyyttä eivät sanat riitä kertomaan. Pienestä sateesta, sumusta ja harmaasta taivaastakin huolimatta nuo maailmankuulut putoavat, kristallinkirkkaat järvet ja putoukset olivat henkeäsalpaavan kauniita. Jonkin niin upean edessä sitä vain voi ihmetellä, miten paljon kaikkea uskomatonta luonnossa ja ihmeellistä maailmassa voikaan olla.

Kulunut kuukausi on antanut uutta energiaa ja toisaalta myös jälleen uutta perspektiiviä elämiseen täällä. Koti, perhe ja ystävät ovat minulle tärkeitä ja olen kaivannut niitä paljon. Kotoisten vierailijoiden kanssa keskustellessa oli hienoa huomata, että onkin oppinut jo aika paljon siitä kulttuurista, jonka keskellä elää, vaikka aina ei ole siltä tuntunutkaan.

Tajunnanvirtana vailla sen kummempaa järjestystä olen selaillut mielessäni ajatuksia esimerkiksi siitä, miten suuresti ympäristömme, perheemme, kotimme, lähipiirimme ja kulttuurimme vaikuttavat meihin. Mikä tekee suomalaisesta suomalaisen, kroatialaisesta kroatialaisen ja niin edelleen, ja miksi jokin kansa on sellainen kuin on. Miksi jotkin asiat ovat ominaisia jollekin kansalle ja toiselle taas eivät, ja miten luonnonolosuhteetkin vaikuttavat niihin merkittävästi. Tai mistä kielet ovat syntyneet, miksi niitä on alettu puhua niin kuin niitä puhutaan, ja miten suuri merkitys kielellä on oman identiteetin ja kulttuurisen minän muodostamisessa. Miten olen oppinut pieniä sanoja ja joskus hyvällä tuurilla pystyn ymmärtämään mistä jossakin keskustelussa puhutaan. Elämä uuden kulttuurin keskellä ja matkalla yleensä opettaa varmasti vähintään yhtä paljon kuin monen vuoden koulutus.

Kiitollisuudesta ja tyytyväisyydestä

Syyskuun alussa aloitin olemaan tyytyväinen. Syksy on ollut minulle aina jostain syystä uuden alkamisen aikaa, joten kesän päättyessä päästin irti murehtimisesta ja päätin olla onnellinen ja kiitollinen. Päädyn murehtimaan usein pitkään ja hartaasti, ja jopa asioista, joita ei ole vielä edes tapahtunut. Se on rasittava tapa ja joudun tekemään

kaikkeni päästäkseni siitä eroon. On päiviä, jolloin se sujuu luonnostaan ja päiviä, jolloin hampaita on kiristettävä, että muistaisi mitä on päättänyt. Toki se myös joskus unohtuu, mutta palautuu taas aikanaan mieleen.

Päätin olla kiitollinen siitä, miten hienon mahdollisuuden olen saanut, kun olen päässyt tutustumaan toisenlaiseen kulttuuriin sen todellisimmassa mahdollisessa ympäristössä. Se on paras mahdollinen tapa saada perspektiiviä ajankohtaisiin asioihin, jotka mustavalkoisuuden sijaan näyttäytyvät kaikissa mahdollisissa väreissä. Siinä samalla olen kiitollinen, kaikesta kivusta ja särystä huolimatta, että ennakkoluulojani, olettamuksiani ja tottumuksiani koetellaan. Että lyön päätäni siihen kuuluisaan seinään ja turhaudun – silloin on pakko ajatella asioita uudelleen ja haastaa itsensä asettumaan todella toisen asemaan. Toisaalta se vahvistaa niitä mielipiteitä ja asioita, jotka minulle todella ovat tärkeitä. Olen siis enemmän kuin onnellinen siitä, että näiden kokemusten kautta minusta tulee entistä enemmän minä. Että kykenen muodostamaan mielipiteitä omien, en muualta kuultujen tai joiltakin toisilta omaksuttujen ajatusten pohjalta.

Kiitollinen siitä, että tässä jos missä opin ymmärtämään erilaisia ihmisiä, jotka toimivat, ajattelevat ja elävät eri tavalla ja ovat kuitenkin lopulta niin samanlaisia. Olen oikein onnellinen siitä, että niin paljon hienoja ja uusia asioita on vielä edessäpäin ja täysin kokematta. Kiviä kääntämättä, paikkoja tutkimatta, ystäviä tapaamatta ja makuja maistamatta. Pelko ja ennakkoluulot estävät meitä oppimasta itsestämme ja toisistamme. Se saa meidät juoksemaan piiloon ja suojautumaan kilpiemme taakse. On luonnollista suojautua ja turvautua tuttuihin asioihin, mutta astumalla oman mukavuusalueen ulkopuolelle oppii maailmasta eniten ja samalla onnistumisen kokemuksetkin ovat todella mieleenpainuvia. Kyllä, se on todella uuvuttavaa, usein myös turhauttavaa ja ahdistavaakin, mutta ehdottoman avartavaa ja kannattavaa.

Tyytyväisyys on myös sen oivaltamista ja hyväksymistä, että kaikkea ei voi muuttaa. Kaikkea ei tarvitse toisaalta myöskään hyväksyä, mutta vain omaa asennoitumista ja suhtautumista asioihin voi lopulta muuttaa kaikista eniten ja sillä saa aikaan suurimpia muutoksia omassa hyvinvoinnissa. On mieltämuljauttavaa oivaltaa se pieni onnellinen ero, että vaikka asiat eivät niin suuresti muuttuneetkaan, minä muutuin!

Rovinj

Sen kapeissa, sileiksi kuluneissa kivikaduissa oli jotakin taianomaista. Jopa turistien kansoittamina niiden käveleminen tuntui elämykseltä. Korkeat talot piilottelivat toinen toisiaan nurkkiensa ja sokkeloisuutensa takana. Seinät kohosivat korkeina kirkkaissa väreissä kirkkaansinistä taivasta vastaan. Pienet, toinen toistaan erilaisemmat taiteilijoiden ja käsityöläisten puodit saivat käsillätekijän huokailemaan. Meren huuhtelemat seinät olivat jo aikoja antaneet vedelle periksi, ja laivat keinuivat laineilla pärskien pisaroita rantatielle.

Kirkontornin rappuja oli noustu liian monta kertaa. Askeleista kuluneet askelmat natisivat ja saivat minut hikoilemaan. Loppumattomilta tuntuvien tikkaiden kipuaminen oli kuitenkin sen arvoista. Ylhäältä katsottuna kaupungin tiilikatot olivat kuin meren rantaan kudottu tilkkutäkki.

Satamassa oli laiskaa. Ilma, matalalla lentävät lokit, aallot ja aurinko. Suihkulähteen reunalla istuva joulupukki pyyhki hikeä aurinkolasiensa alta.

Laskeva aurinko värjäsi Rovinjin rantakadun raukean punaiseksi. Se sai ihmiset pysähtymään rannan varrelle, rakastuneet parit takertumaan tiukemmin toisiinsa ja ottamaan lukuisia valokuvia tuosta lumoavasta hetkestä.