Lähdimme ryhmämme kanssa puolivälin koulutukseen maan eteläosaan, Splittiin, jonne monet suomalaisetkin suuntaavat Kroatian lomillaan. Tapaamisen tarkoituksena oli vaihtaa kuulumisia ja kokemuksia toisten maassa pitempiin projekteihin osallistuvien vapaaehtoisten kanssa. Se oli myös oikea paikka haasteiden ja ongelmien ratkaisemiseksi kokeneiden kouluttajien johdolla. Tapaaminen oli hyödyllinen ja sanomisemme otettiin vakavasti. Saimme myös kuulla onnistuneista projekteista muilta vapaaehtoisilta, jotka myös antoivat vilpittömän myötätuntonsa ja tukensa meitä kohtaan. Tapaaminen oli yksi parhaita kokemuksia koko puolen vuoden aikana, eikä vähiten siksi, että se valoi uskoa tulevaan ja siihen, että ehkä kelkan voi vielä kääntää, vaikka käännettävää onkin paljon.
Pommi putosi paluupäivää edeltävänä iltana, kun luimme organisaatiomme meille lähettämän lausunnon, jonka tarkoituksena oli selvittää, miksi asiat eivät ole menneet suunnitelmien mukaan. Se alitti kaikki mahdolliset rajat, meni henkilökohtaisuuksiin ja sisälsi valheellisia listoja asioista, joita emme olleet tehneet tai olimme tehneet tahallisesti väärin. Tunne oli sanoinkuvaamattoman typerä ja loukattu. Ei ole tarpeellista mennä tarkempiin yksityiskohtiin. Asia on projekteja valvovan tahon tiedossa, ja jokainen meistä on saanut ohjeet, miten toimia tästä eteenpäin. Päätös lähtemisestä oli omalla kohdallani helppo, jos niin voi sanoa. Joka tapauksessa lausunto vahvisti kaikki pienimmätkin epäilyni, joita matkan varrella oli ehtinyt jo kertyä. Tiedän myös, että tätä sotaa minun ei tarvitse tämän pidemmälle sotia. Se on alkanut jo kauan ennen meidän saapumista, vaikka sen hedelmiä kerätään vasta nyt. Tässä vaiheessa on aihetta kiittää Metsäkartanon kansainvälisen työn vastuuhenkilöitä Maijaa ja Anttia, jotka ovat antaneet minulle kaiken mahdollisen tukensa koko matkan ajan.
Minulla on monia kysymyksiä, jotka ovat vailla vastauksia. Ensimmäinen ja viimeinen niistä on "miksi". Miksi kukaan vapaaehtoistyötä ja nuorisotyötä tekevä taho haluaa toimia tällä tavoin. Vallanhimon, rahan, oman aseman korostamisen, itsekkyyden takiako? Mutta sittenkin kysyn entistä kovemmalla äänellä miksi. Näinkö horjuvaa, romahtamaisillaan olevaa linnoitusta puolustetaan sellaisia vastaan, jotka eivät ole edes hyökänneet? Sellaisia, jotka tulivat vapaaehtoisesti omista lähtökohdistaan tekemään työtä, jonka piti tuottaa iloa tekijöilleen ja kohderyhmälle. Tässä vaiheessa huomautan nyt ja painakaa tämä myös mieleenne, että eurooppalainen vapaaehtoistyö ei missään nimessä ole tällaista, eikä tämä ole maan, kulttuurin saati yhteistyökumppaneiden syytä. Tämä vain sattui olemaan akana jyvien joukossa.
Syystäkin harmittaa, suututtaa, ärsyttää ja olen pettynyt. Mitä tapahtui, on äärimmäisen väärin ja epäreilua, mutta katkera en halua olla. Aiemmat kokemukset ovat opettaneet, että asiat tapahtuvat syystä ja silloin, kun niiden aika on tapahtua. Ryhmämme tiivistyi entistä läheisemmäksi, tuimme toisiamme vilpittömästi ja otimme viimeisinä päivinä takaisin kaikki ne hetket, joita emme olleet aiemmin yhdessä viettäneet. Muistelimme asioita, joita olemme kokeneet ja summasimme mitä olemme oppineet toisiltamme ja tästä kummallisesta kokemuksesta. Ehkä juuri me tarvitsimme kuuden kuukauden oppitunnin siitä miten projektia ei hallita, miten ihmisiä ei kohdella ja ennen kaikkea siitä, mikä on oikeasti arvokasta. Näistäkin asioista haluan vielä kertoa myöhemmin lisää.
Ensi viikolla palaan kotiin. Siellä minua odottavat tutut ja ihanan turvalliset asiat, mutta myös uudet seikkailut. Missä ja miten ja kuinka, se selviää kaikki aikanaan. Matkapäivikirjan varalle minulla on niin ikään jatkosuunnitelmia, joten jos vielä haluatte lukea reissun kuulumisia ja tutustua uusiin ihmisiin vaikkakin jälkikäteen, se olisi mukavaa. Kiitos kaikista kannustavista terveisistä, jotka minulle on tähän mennessä teiltä lukijoilta välitetty. Tämä ei suinkaan ole loppu.
Tämä on taas uusi alku.
 |
| Antaa tulla vaan, mulla on kypärä! |
