Vielä on Labinia jäljellä, vielä tulee kauniita päiviä...

Labinin kesä alkaa olla lopuillaan. Paahtavat helteet hellittivät parisen viikkoa sitten sateeseen ja vaihtuivat lempeäksi loppukesän lämmöksi. Samoihin aikoihin avasimme myös tämän kuuluisan pikkukirkkomme viimeisen näyttelyn "Postikortteja", joka esittelee slovakialaisen, espanjalaisen ja suomalaisen ottamia valokuvia vanhan kaupungin tunnelmasta ja yksityiskohdista. Saatan olla puolueellinen, eikä se haittaa minua yhtään, mutta kaikki näyttelyt nähneenä sanon, että tämä on takuulla laadukkain ja tyylikkäin näyttely tässä kirkossa tänä kesänä. Mutta oikeastikin se on saanut todella paljon kehuja ja taidekesän tapahtumapäällikkö sanoi sen ytimekkäästi: phenomenal! (ilmiömäinen)

Kesä ei ole ollut ilmiömäinen ei, kuten hyvin selväksi on tullut. Se on ollut täynnä riitatilanteita, epäselvyyksiä, väsymystä, turhautumista ja pettymyksiä. Lopulta ja viimeinkin maan vapaaehtoisprojekteja valvova kansallinen toimisto teki selvityksen ja haastatteli organisaation työntekijöitä ja meitä vapaaehtoisia. Toimisto tekee raportit ja huomauttaa asioista, jotka eivät ole menneet projektin suunnitelmien mukaisesti. Samainen toimisto päättää rahoituksen myöntämisestä ja valvoo, että organisaatiot noudattavat vapaaehtoistoiminnalle laadittuja sääntöjä. Olettavasti sen sanomisilla on siis painoarvoa. Metsäkartanon ja Nurmeksen Hyvärilän kv-koordinaattorit ovat myös olleet yhteydessä Suomesta ja on keskusteltu kuluneista kuukausista ja neuvoteltu tulevista. Ilman Maijaa ja Anttia, joilla on muuten varmasti maapallon kokoinen sydän kummallakin, en olisi selvinnyt näin pitkälle. Ystävien ja rakkaiden tuesta nyt puhumattakaan!

Syyskuussa opiskelijat palaavat kouluun ja samalla nuorille suunnatut työpajat alkavat, jossa viimeinkin tapaamme sen kohderyhmän, jota varten tänne neljä kuukautta sitten tultiin. Lokakuussa on puolivälin koulutus etelämpänä rannikolla, ja omatoiminen projekti, jonka jokainen vapaaehtoinen saa haluamallaan tavalla toteuttaa, on toteuttamatta. Haluaisin myös matkustella Balkanilla ja Keski-Euroopassa, lähellä olevat Plitvicen putoavat järvet ja Italian Venetsia ovat nekin käymättä.

Lasi on siis vielä puoliksi täynnä. 

(Lauluvideo näyttelyn avajaisista: https://www.youtube.com/watch?v=6fccblDdddA&feature=youtu.be )

Toimii kuin junan vessa!

Sitä ollaan oltu vähän lomalla tai muuten vaan pihalla sitten viime kirjoitteleman. Pihalla olen edelleen, mutta lomalta palasin toissapäivänä. Mitenkähän tämän nyt kauniisti muotoilisi... no, ei sitä nyt oikein voi sen somemmaksi enää muotoilla, koska eihän tässä hommassa ole mitään järkeä. Eikä siinä ole koskaan ollutkaan, mutta alun oma innostus auttoi pitämään päätä kasassa ainakin sinne heinäkuun alkupäiville asti. Nyt kun "kaikki on uutta ja jännää"-innostus on hiipunut, ovat silmät todellisuudelle myös avautuneet.

En ole juuri kertonut blogissani siitä, millaisia töitä olen täällä tehnyt. Se johtuu siitä, että en ole tehnyt oikein mitään. Ainakaan mitään, mitä kuvittelin tulevani tänne tekemään. "Graafista suunnittelua, nettisivujen ylläpitoa ja sisällön tuottamista, musiikki- ja taidetapahtumien järjestämistä"... Olen istunut kuumassa kirkossa 8 tuntia päivässä katsellen hämähäkin kiipeilyä ikkunan pielessä, kantanut tuoleja, leikellyt vähän pahvia ja istunut facebookissa tuntitolkulla omilla sivuillani ja katsellut kissavideoita. Olen turhautunut ja tuntenut itseni täysin tarpeettomaksi. Olen lyönyt päätäni seinään ja tehnyt siihen ison rei'än asumisjärjestelyiden takia. Se muuten varmaan rikkoi lämminvesivaraajan, sillä oltiin viimeiset kolme, neljä päivää ilman lämmintä vettä...

Toimivia ratkaisuja!

Viimeiset kummalliset, epätavalliset - niin hyvässä kuin pahassa - kuukaudet ovat olleet no, kummallisia ja epätavallisia. Arki on ollut rikkonaista ja työ enimmäkseen olematonta. Järki ja tunteet ovat heitelleet toisiaan kananmunilla ja juosseet nurkan taakse piiloon. Olen ollut lähdössä kotiin ja sitten en kuitenkaan ole. On tapahtunut paljon hyvääkin, ja ehkä tämä koko kokemus on tragikoominen ja irrationaalinen aika elämästä, jonka aika aikanaan kultaa entistä hupsummaksi.

Viime viikolla söin muuten lihapiirakan, jonka sisällä oli mikä lie käsikranaatin pala, joka tietenkin mursi kulmahampaasta palan. Menin hammaslääkäriin ja siellä kyllä tehtiin kroatialainen kansallisennätys ajassa mitattuna. Minut istutettiin tuoliin ja kun avasin suuni, en ehtinyt sanoa sanaakaan siitä miksi tulin kun jo oli vempeleet suussa. Pylly penkkiin, imuri päälle ja paikka puuttuvan palan päälle. Tuurillaan taisi mennä oikeaan hampaaseen. Siinä rytäkässä oli lähteä taju ja niin sitä oltiin jalat ylhäällä hoitajan avustamana ja kylmä rätti otsalla. Omin jaloin kuitenkin lopulta kävelin ulos ja ihmettelin taas kerran miten jouduinkaan tällaiseen tilanteeseen.

Projekteja on varmasti niin monenlaisia kuin on tekijöitä ja osallistujiakin. Sisältö ja sen toteutuminen riippuu niin monesta asiasta, että on oikeastaan mahdotonta ennakkoon sanoa mikä toimii ja kenelle. Niin hienolta kuin tämänkin projektin kuvaus ennakkoon kuulosti, oli todellisuus aivan toinen. Nyt on ankarasti mietittävä voinko niellä pettymykseni työtehtävien ja asumisen suhteen, voidaanko niitä jotenkin muuttaa vai onko yksinkertaisesti helpompaa ostaa paluulippu kotiin ja lähteä taas kohti uusia seikkailuja.