Koti käymässä

Viimeiset reilu pari viikkoa on mennyt suomalaisissa merkeissä. Ystävät ja vanhemmat olivat ilonani täällä, ja aika meni ihan huomaamatta. Kuun puolivälissä vietimme myös ensimmäistä kertaa yhteistä iltaa kansainvälisten illallisten merkeissä, jossa sopivasti Suomi toimi isäntämaana. Valmistimme lomalaisten kanssa karjalanpiirakoita, munavoita ja korvapuusteja kroatilaisessa loma-asunnossa. Välillä meni sähkötkin poikki, kai uuni oli liian kuuma ja vei liikaa virtaa, mutta jopa elämämme ensimmäiset karjalanpiirakatkin onnistuivat täydellisesti. Ne muistetaan varmasti vielä pitkään.

Piirakkakaulinta ei tähän hätään löytynyt, mutta hyvin kävi taputellenkin.

Semikarjalaisia ja ainakin hyvin suomalaisia piirakoita.

Pullat vaakatasoon, niin ei tule vinkuroita.

Iltaan osallistui parisenkymmentä henkeä, jotka olivat kotoisin Kroatiasta, Slovakiasta, Belgiasta, Espanjasta, Portugalista, Unkarista, Serbiasta ja Suomesta. Syömisten ja juomisten lisäksi valmistin multimediaesityksen, jossa kerroin suomalaisesta kulttuurista, tavoista, koulutuksesta ja elämästä yleensä. Myös luonto sai ison osan huomiosta, sillä kerroin äänin ja kuvin suomalaisen vuoden kulun. Esitystä valmistaessani opin itsekin omasta maastani uusia asioita ja opin hahmottamaan miten asiat toimivat yhteiskunnassamme.

Humoristinen kuva suomalaisesta tunteiden ilmaisusta.

Lusikalliset Leijonaa ja Lapponia-likööriä. Cola ei kuulu joukkoon.

Illan ehtoisa sinivalkoinen emäntä.

Nam!

Ruokapöytä tyhjeni, paitsi salmiakit jäivät lautaselleen...

Myös ajokilometrejä karttui tuona aikana yli 1200. Istrian maakunnan kaupungit ja reitit alkavat olla jo melko tuttuja. Mieleenpainuvimman reissun tein vanhempien kanssa Istrian ulkopuolelle, Plitvicen kansallispuistoon, jonka kauneutta ja ihmeellisyyttä eivät sanat riitä kertomaan. Pienestä sateesta, sumusta ja harmaasta taivaastakin huolimatta nuo maailmankuulut putoavat, kristallinkirkkaat järvet ja putoukset olivat henkeäsalpaavan kauniita. Jonkin niin upean edessä sitä vain voi ihmetellä, miten paljon kaikkea uskomatonta luonnossa ja ihmeellistä maailmassa voikaan olla.

Kulunut kuukausi on antanut uutta energiaa ja toisaalta myös jälleen uutta perspektiiviä elämiseen täällä. Koti, perhe ja ystävät ovat minulle tärkeitä ja olen kaivannut niitä paljon. Kotoisten vierailijoiden kanssa keskustellessa oli hienoa huomata, että onkin oppinut jo aika paljon siitä kulttuurista, jonka keskellä elää, vaikka aina ei ole siltä tuntunutkaan.

Tajunnanvirtana vailla sen kummempaa järjestystä olen selaillut mielessäni ajatuksia esimerkiksi siitä, miten suuresti ympäristömme, perheemme, kotimme, lähipiirimme ja kulttuurimme vaikuttavat meihin. Mikä tekee suomalaisesta suomalaisen, kroatialaisesta kroatialaisen ja niin edelleen, ja miksi jokin kansa on sellainen kuin on. Miksi jotkin asiat ovat ominaisia jollekin kansalle ja toiselle taas eivät, ja miten luonnonolosuhteetkin vaikuttavat niihin merkittävästi. Tai mistä kielet ovat syntyneet, miksi niitä on alettu puhua niin kuin niitä puhutaan, ja miten suuri merkitys kielellä on oman identiteetin ja kulttuurisen minän muodostamisessa. Miten olen oppinut pieniä sanoja ja joskus hyvällä tuurilla pystyn ymmärtämään mistä jossakin keskustelussa puhutaan. Elämä uuden kulttuurin keskellä ja matkalla yleensä opettaa varmasti vähintään yhtä paljon kuin monen vuoden koulutus.

Kiitollisuudesta ja tyytyväisyydestä

Syyskuun alussa aloitin olemaan tyytyväinen. Syksy on ollut minulle aina jostain syystä uuden alkamisen aikaa, joten kesän päättyessä päästin irti murehtimisesta ja päätin olla onnellinen ja kiitollinen. Päädyn murehtimaan usein pitkään ja hartaasti, ja jopa asioista, joita ei ole vielä edes tapahtunut. Se on rasittava tapa ja joudun tekemään

kaikkeni päästäkseni siitä eroon. On päiviä, jolloin se sujuu luonnostaan ja päiviä, jolloin hampaita on kiristettävä, että muistaisi mitä on päättänyt. Toki se myös joskus unohtuu, mutta palautuu taas aikanaan mieleen.

Päätin olla kiitollinen siitä, miten hienon mahdollisuuden olen saanut, kun olen päässyt tutustumaan toisenlaiseen kulttuuriin sen todellisimmassa mahdollisessa ympäristössä. Se on paras mahdollinen tapa saada perspektiiviä ajankohtaisiin asioihin, jotka mustavalkoisuuden sijaan näyttäytyvät kaikissa mahdollisissa väreissä. Siinä samalla olen kiitollinen, kaikesta kivusta ja särystä huolimatta, että ennakkoluulojani, olettamuksiani ja tottumuksiani koetellaan. Että lyön päätäni siihen kuuluisaan seinään ja turhaudun – silloin on pakko ajatella asioita uudelleen ja haastaa itsensä asettumaan todella toisen asemaan. Toisaalta se vahvistaa niitä mielipiteitä ja asioita, jotka minulle todella ovat tärkeitä. Olen siis enemmän kuin onnellinen siitä, että näiden kokemusten kautta minusta tulee entistä enemmän minä. Että kykenen muodostamaan mielipiteitä omien, en muualta kuultujen tai joiltakin toisilta omaksuttujen ajatusten pohjalta.

Kiitollinen siitä, että tässä jos missä opin ymmärtämään erilaisia ihmisiä, jotka toimivat, ajattelevat ja elävät eri tavalla ja ovat kuitenkin lopulta niin samanlaisia. Olen oikein onnellinen siitä, että niin paljon hienoja ja uusia asioita on vielä edessäpäin ja täysin kokematta. Kiviä kääntämättä, paikkoja tutkimatta, ystäviä tapaamatta ja makuja maistamatta. Pelko ja ennakkoluulot estävät meitä oppimasta itsestämme ja toisistamme. Se saa meidät juoksemaan piiloon ja suojautumaan kilpiemme taakse. On luonnollista suojautua ja turvautua tuttuihin asioihin, mutta astumalla oman mukavuusalueen ulkopuolelle oppii maailmasta eniten ja samalla onnistumisen kokemuksetkin ovat todella mieleenpainuvia. Kyllä, se on todella uuvuttavaa, usein myös turhauttavaa ja ahdistavaakin, mutta ehdottoman avartavaa ja kannattavaa.

Tyytyväisyys on myös sen oivaltamista ja hyväksymistä, että kaikkea ei voi muuttaa. Kaikkea ei tarvitse toisaalta myöskään hyväksyä, mutta vain omaa asennoitumista ja suhtautumista asioihin voi lopulta muuttaa kaikista eniten ja sillä saa aikaan suurimpia muutoksia omassa hyvinvoinnissa. On mieltämuljauttavaa oivaltaa se pieni onnellinen ero, että vaikka asiat eivät niin suuresti muuttuneetkaan, minä muutuin!

Rovinj

Sen kapeissa, sileiksi kuluneissa kivikaduissa oli jotakin taianomaista. Jopa turistien kansoittamina niiden käveleminen tuntui elämykseltä. Korkeat talot piilottelivat toinen toisiaan nurkkiensa ja sokkeloisuutensa takana. Seinät kohosivat korkeina kirkkaissa väreissä kirkkaansinistä taivasta vastaan. Pienet, toinen toistaan erilaisemmat taiteilijoiden ja käsityöläisten puodit saivat käsillätekijän huokailemaan. Meren huuhtelemat seinät olivat jo aikoja antaneet vedelle periksi, ja laivat keinuivat laineilla pärskien pisaroita rantatielle.

Kirkontornin rappuja oli noustu liian monta kertaa. Askeleista kuluneet askelmat natisivat ja saivat minut hikoilemaan. Loppumattomilta tuntuvien tikkaiden kipuaminen oli kuitenkin sen arvoista. Ylhäältä katsottuna kaupungin tiilikatot olivat kuin meren rantaan kudottu tilkkutäkki.

Satamassa oli laiskaa. Ilma, matalalla lentävät lokit, aallot ja aurinko. Suihkulähteen reunalla istuva joulupukki pyyhki hikeä aurinkolasiensa alta.

Laskeva aurinko värjäsi Rovinjin rantakadun raukean punaiseksi. Se sai ihmiset pysähtymään rannan varrelle, rakastuneet parit takertumaan tiukemmin toisiinsa ja ottamaan lukuisia valokuvia tuosta lumoavasta hetkestä.