Hyvä on, nyt minä vähän valehtelin.
En ole kirjoittanut viiteenkymmeneenkolmeen päivään, koska on tuntunut enimmäkseen siltä, että ei ole mitään sanottavaa kenellekään. Kaiken joutoaikani olen lähinnä vain kiukutellut (ja sitä aikaa on muuten riittänyt) ja syyttänyt suurinpiirtein pääministeristä lähtien kaikkia siitä, miten suuri vääryys minua onkaan kohdannut ja ennen kaikkea kuinka väärin oli tulla kotiin kesken kaiken. Ja mitä kotimatkaan tulee, sinä päivänä oli lentolakko. Tuntien jonotuksen, odotuksen ja säätämisen jälkeen kotimaan kentällä oli vastassa räkäinen räntäsade ja yöbussi, jonka takapenkillä istui pahalta haiseva mies, joka konfettien sijaan heitteli vaatteitaan ja örisi koko matkan lentoasemalta melkein Kuopioon saakka.
Siinä kun toiset tulevat kaapista, minä menin kaappiin, perimmäiseen ja pimeimpään. Toivoin hartaasti, ettei kukaan kysyisi mitään eikä minun tarvitsisi selittää, mikä meni pieleen, mitä aion tehdä tästä eteenpäin ja missä olla. Ei, ei ja vielä kerran ei. Sitten kun kukaan ei kysynyt, alkoi sekin kiukuttaa. Siinä vaiheessa kun ammattiliitto ilmoitti päivärahojen jäädyttämisestä, ei riemulla viimeistään ollut rajaa.
Tiesin paluuta seuraavasta kulttuurishokista, mutta en osannut odottaa sen iskevän sellaisella voimalla. Marraskuun pimeys ja lumettomuus eivät toki nekään tehneet siitä yhtään helpompaa. Tuntui kummalliselta olla paikassa, jossa mikään ja kukaan ei ollut muuttunut, mutta jossa tunsin itseni täysin vieraaksi. Lokakuisen kotivierailuni jälkeen kirjoittamani hempeä teksti tuntui naurettavalta. Silti olisi ollut turha ykskaks väittää kotini olevan missään muuallakaan, ja Labiniakin muistelin saati haikailin varsin vähän. Sinne jäämiselle ei ollut mahdollisuutta ja sillä sipuli. Matkalla tapaamiani ihmisiä sen sijaan olen kaivannut tämän tästä. Suomalaisten etäisyys on tuntunut yhtäkkiä surulliselta.
Nyt on muuten tarpeen huomauttaa, että en missään nimessä kuvittele kokemukseni tekevän itseäni muita, noita "muuttumattomia" ihmisiä, paremmaksi. Sen sijaan pointti on siinä, että ajallisesti lyhyessä jaksossa itselle tapahtuneet asiat, koetut onnenhetket, surut, ilot ja kiukut olivat vain niin paljon intensiivisempiä kuin vastaavasssa ajassa ja normaalissa arjessa koetut asiat. Oman itsen ja ajatusmaailman muutos voi näköjään olla hämmentävän suuri ja sitä muuttunutta itseään on sitten koittanut kolistella kaikkeen tuttuun vaihtelevalla menestyksellä. Mutta pikkuhiljaa sitä on taas tottunut - minä arkeen ja arki minuun.
Kokemus oli sanalla sanoen mahtava enkä vaihtaisi sitä mihinkään, koskaan, mistään hinnasta. Ja mikä parasta, se oli monessa kohdin ja aina viime metreille asti niin älytön, että kerrankin ei tarvitse liioitella ja aika vain kultaa muistot entistä paremmiksi! Rakettien paukkuessa taivaalle tänä iltana olen suunnattoman kiitollinen ja onnellinen kuluneesta vuodesta, joka kuljetti minut kokonaan toisenlaiseen maailmaan, kulttuureiden yhteentörmäykseen ja uuden syntymiseen. Sain tavata ihmisiä seitsemästätoista eri Euroopan valtiosta! 17!
Olen kiitollinen kokemuksesta, joka nauratti lukemattomia kertoja, itketti ollessaan liian kummallinen, tanssitti afrikkalaisia tansseja, turhautti monen monta kertaa, laulatti, ärsytti, sai kiipeilemään kirsikkapuuhun, sekä sai mielen heittämään kuperkeikkaa ja jätti sen sellaisen hämmennyksen valtaan, etten moista tiennyt olevan olemassakaan... Se sai aikaan muutoksen, eikä paluuta entiseen enää ole.
Niin että hei uusi vuosi! Tule vaan ja anna kohdalle sattua niin monta uutta matkaa kuin suinkin, vaikka yhtä hullua kuin tämä oli. Siis niiden kahden, jo varatun matkan lisäksi! ;)
 |
| Hups, tuliko sieltä sammakko? |
