Arvoista (ei niistä raaputettavista)

Opiskelin lukiosta päästyäni korumuotoilijan ammattiin. En ole työskennellyt siinä tosin päivääkään, vaikka yrittäjyysvalmennuksen sen lisäksi vielä kävinkin - ala kun työllistää hyvin huonosti muutoin. Päädyin sittemmin koruliikkeen myyjäksi, jossa menestyin mielestäni kohtuullisesti. Sain tuotteita myytyä, osasin puhua asiakkaille ja luoda heille ostamisen tarpeen, vaikka sitä ei monestikaan oikeasti edes ollut. Viimemmäksi sitten hommasin asiakaspalvelun merkonomin ammattitutkinnon edellä mainitun työkokemuksen siivittämänä.

Viime vuonna jätin myyjän työn ja lähdin vapaaehtoistyöhön. Miksi jätin työni ja astuin epävarmaan tyhjyyteen, josta en saanut edes palkkaa eikä se liioin kerryttänyt senttiäkään eläkettä? Ristiriita nykyhetken ja arvojeni välillä kasvoi liian suureksi. Koin suurta tyhjyyttä ja turhautuneisuutta siitä, että kaupittelin turhanpäiväistä roinaa ihmisille, joilla on jo liikaa ihan kaikkea. Näin jälkeenpäin voin sanoa, että se oli parasta mitä minulle on aikoihin tapahtunut.

Yhteiskuntamme on rakentunut kiireen, suorittamisen ja ylitehokkuuden ihailulle. Mitä enemmän rynnimme paikasta toiseen, sitä tärkeämpiä kuvittelemme olevamme. Mitä aiemmin menemme töihin ja mitä pidempään siellä olemme, sitä parempi yhteiskuntaa pyörittäville rattaille. Tuotamme loputtomasti tavaraa ja kun sitä on kerran tuotettu, se pitää myös kuluttaa. Jos et tyydy osaasi tämän yhteiskunnan rattaan osana, sinun ajatellaan olevan kunnianhimoton haaveilija tai ainakin vähintään laiska ja ilman muuta tyhmä. Vallitsevasta elämäntavasta ulosastuminen vaatii rohkeutta, sillä oravanpyörän ulkopuolella olet yksin.

Ja kuitenkin, mitä ihmiset sitten katuvat, kun elämä on tullut iltaansa? Sitäkö, että tuli oltua liian vähän töissä, tuli matkusteltua liikaa ja ostamatta jäänyttä designpöytälamppua ? "Mitä ihmiset katuvat kuolinvuoteellaan"- haulla löytyneiden, satunnaisten artikkelien joukosta poimitut vastaukset kertovat muuta:
1. Olisinpa elänyt niin kuin itse halusin enkä niin kuin muut odottivat.
2. Olisinpa tehnyt vähemmän töitä.
3. Olisinpa uskaltanut ilmaista tunteitani.
4. Olisinpa pitänyt enemmän yhteyttä ystäviini.
5. Olisinpa antanut itseni olla enemmän onnellinen.

Eli toisin sanoen: olisinpa ollut aidosti oma itseni ja elänyt arvojen mukaista elämää. Elämässä kuuluu tehdä vääriä valintoja, ottaa osumia, astua tyhjän päälle, kaatua ja taas nousta. Elämä täytyy elää, ei suorittaa joidenkin mallien mukaisesti. Kumpa ihmisillä olisi rohkeutta tarttua elämänsä reunasta kiinni ja ravistella sitä ensin varovasti ja sitten olan takaa, pohtia todellista minua ja omia arvoja. Tämä ei välttämättä tarkoita töistä irtisanoutumista tai jotakin muuta suurta ja dramaattista, vaikkakin isoimmat elämänmuutokset aikaansaavat usein lisää muutoksia. Jos edes alkaisimme ajatella, mitkä ovat arvojamme, olemmeko ihan aidosti onnellisia ja mitä siihen onnen saavuttamiseen vaadittaisiin oikeasti.

Vitsailimme Kroatiassa olessamme siitä, että kukin on siellä etsimässä elämän tarkoitusta. Vastauksien sijaan löysin pikemminkin lisää kysymyksiä, mutta jonkinlaisen langanpätkänkin löysin. Hain tämän kevään yhteishaussa opiskelemaan yhteisöpedagogiikkaa. Lyhyesti yhteisöpedagogit toimivat monenlaisissa koulutuksen ja ohjauksen tehtävissä yhteisöissä. Kaiken kokemani jälkeen tunnen vihdoin löytäneeni alan, jossa voin hyödyntää aiempaa kokemusta ja joka ei ole ristiriidassa arvojeni kanssa.

Hallituksen tekemien uudistusten myötä suurin osa kunkin oppilaitoksen aloituspaikoista tulee varata ensikertalaisille. Ymmärrän tämän tehokkuuden näkökulmasta, mutta toisaalta oma kokemukseni osoittaa, että nuorena tehdyt valinnat eivät välttämättä johda vuosikausien uraputkeen osaksi yhteiskunnan rattaita. Siksi ammatinvaihtajille tulisi turvata hieman suurempi siivu aloituspaikoista, sillä kenties heillä on elämänkokemuksen kautta tullutta kypsyyttä valita mielekäs ammattiala - yhteiskunnan ja yksilön näkökulmasta.

Ps. Juuri tulleen tiedon mukaan olen tullut valituksi yhteisöpedagogiopintoihin! :)

Hyvän johtoihmisen ominaisuuksia

Tarkoituksenani oli julkaista tässä kuvia Slovakian matkalta, mutta tämä aihe on polttanut mielessäni viime päivinä niin, että siirrän matkakertomusta tuonnemmaksi. Haluan puhua ensin johtajuudesta ja vastuussa olevan ihmisen positiivisista ominaisuuksista. Minulla on omia kokemuksia molemmista ääripäistä ja siltä väliltä, niin työelämästä kuin vapaa-ajalta. Olen lähtenyt työpaikasta puutteellisen johtamisen vuoksi, olen ollut mahtavassa työyhteisössä ja nyt viimemmäksi aihe on tullut vastaan kansainvälisessä nuorisotyössä uudesta näkökulmasta, sillä olen osallistunut nuorisovaihtoon ja -tapaamiseen ryhmänvastaavan ominaisuudessa. Olen miettinyt, mistä tunnistaa hyvän johtajan / ohjaajan eli "johtoihmisen", jolla on homma hallussa ja joka saa ryhmän ihmisiä toimimaan yhteisen tavoitteen saavuttamiseksi? Mitä ominaisuuksia hänellä on? 

Taitava johtoihminen

... tuntee itsensä.
Jotta voisi ymmärtää ohjaus-, vastuu- tai johtotehtävänsä vaatiman vastuun ja siihen liittyvät velvollisuudet sekä herättää muiden ihmisten aidon luottamuksen, on johtoihmisen tunnettava itsensä. Terve itsetunto on mielestäni lyhyesti sitä, että ihminen osaa arvostaa omia kykyjään ja ominaisuuksiaan, mutta ymmärtää, ettei ole niiden tai minkään muunkaan asian vuoksi toista ihmistä ylempänä. Tällaisella ihmisellä on kyky myöntää omat virheensä, pyytää anteeksi ja ottaa niistä opiksi. Johtoihminen on rento ja letkeä tyyppi, jolla on positiivinen asenne ja jämäkkä ote tekemiseen.

kuva otettu facebookista Best Quotes-sivulta

... pitää ruorista kiinni.
Johtoihmisellä on oltava visio siitä, mitä ollaan tekemässä, miksi ja mihin toiminnalla on tarkoituksena päästä. Tämä edellyttää hienosyistä taitoa olla määrätietoinen silloin, kun homma on mennä haaveiluksi ja toisaalta herkkyyttä olla puskematta liikaa ja antaa tilaa tekijöille. Näpäkkä ja osaava johtoihminen osaa delegoida tehtäviä, mutta ottaa vastuun ja seisoo sen takana silloin kun tilanne sitä vaatii. Missään tilanteessa omaa epävarmuutta ei saa sälyttää toisten harteille. Siksipä ei turhaan sanota, että johtajan paikka on tuulinen. Toisaalta hänen on pidettävä huoli myös omista tekemistään ja yhteisestä tavoitteesta; jonninjoutavien asioiden kanssa pipertely silloin, kun laiva on lipumassa kohti karia ja vaatii määrätietoista ruoriin tarttumista, johtaa varmuudella karikolle. Siksi myös tehtävän vaatima tekninen tai ammatillinen osaaminen ja kokemus ovat ehdottoman tärkeitä.

...pitää kommunikaation avoimena ja suorana.
Yhteisen vision tavoittelu on helppoa silloin, kun se on määritelty yhdessä. Tämä tulisi tehdä aika ajoin uudelleen, sillä ajat ja ihmiset muuttuvat. Vision päivitys olisi erityisen tarpeellista tehdä sellaisissa yhteisöissä, joissa tehdään töitä monimutkaisten asioiden parissa ja pitkään samojen ihmisten kanssa. Se on helppoa tai ylipäätään mahdollista silloin, kun johtoihminen pitää huolta siitä, että kommunikaatio ihmisten välillä on aitoa ja avointa. Hän osallistuu siihen itse ja ensimmäisenä, kahdella korvallaan ja yhdellä suulla - nimenomaan tuossa mittasuhteessa. Se käydään hyvässä ja kannustavassa hengessä, mitä useammin yhteisen pöydän ääressä ja kasvotusten, sitä parempi.

...antaa kannustavaa ja rakentavaa palautetta.
Mikään ei ole mukavampaa kuin saada kannustavaa ja positiivista palautetta hyvin tehdystä hommasta. "Tämän teit hyvin, olet taitava ja tärkeä!" Se jää mieleen ja kannustaa yrittämään entistä paremmin. Taitavalla johtoihmisellä on kykyä nähdä kanssaihmistensä vahvuudet ja osaamisalueet, joita hän palautteellaan pystyy vahvistamaan edelleen. Vaikeatkin asiat on osattava ottaa esille, mutta kehittämistarpeet pitää osata esittää rakentavasti. Syyttely, mollaaminen ja vähättely ovat parhaimpia tapoja tuhota luottamus ja motivaatio.

kuva otettu facebookista Best Quotes-sivulta

... on palveluasenteella varustettu huumorintajuinen tyyppi.
Mikä mielettömän hyvä sana, palveluasenne! Tämä tarkoittaa sitä, että johtoihmisen on oltava nöyrä ja samalla viivalla muiden kanssa. Hänen on tehtävässään palveltava muita ihmisiä. Se taas tarkoittaa, että hän ei aseta itseään muiden yläpuolelle, eikä käytä asemaansa missään tilanteessa väärin. Tämä vaatii oikeasti hyvää itsetuntemusta ja tervettä itsetuntoa. Johtoihminen on aito, huumorintajuinen ihminen, jolla on aitoa kiinnostusta olla tekemisissä esimerkiksi alaistensa kanssa. Hyväntuulinen, kuhunkin tilanteeseen sopiva hölmöily on merkki kunnossa olevista huumorintajusta ja itseluottamuksesta. Se on myös merkki siitä, että ihminen ei ota itseään, saati asemaansa, liian vakavasti. Pyramidin huipulta huutelu ja yksinvaltiaan öykkärin elkeet eivät ole taitavan johtoihmisen piirteitä. Fiksu johtoihminen laittaa itsensä likoon ja näyttää esimerkkiä omalla toiminnallaan - saa kanssaihmiset innostumaan ja kukoistamaan.

Valitettavasti jokin ylimielisissä, itseään rakastavissa öykkäreissä kiehtoo suurta yleisöä. Ehkä se, että jollakin on pokkaa sanoa mitä sylki suuhun tuo, herättää ihailua. Mutta työelämässä ei pitäisi päteä showbisneksen lait - yksikin öykkärin takia työnsä jättävä on liikaa ja sen hinta on liian kallis.

... on empatiakykyinen.
Kyky asettua toisen asemaan on erittäin tärkeä tehtävässään taitavan johtoihmisen piirre. Ympärillämme olevat ihmiset ovat erilaisia persoonaltaan, taustoiltaan ja oppimisen ja tekemisen tavoiltaan. Empatiakyvyn haasteet tulevat esille, kun on toimittava läheisesti ihmisen kanssa, jonka persoona ei vain tunnu sopivan omaan mitenkään. Kyvystä on kuitenkin erityistä hyötyä konfliktitilanteissa, joissa johtoihmisen on pyrittävä ymmärtämään kaikkia osapuolia. Luovassa, vapaassa ja jokaisen yksilön hyväksyvässä ilmapiirissä toimiessa on ollut upeaa huomata, että kaikesta huolimatta ihmiset ovat samanlaisia, ja samaan lopputulokseen voi päästä niin montaa eri reittiä. Omat piintyneet ajattelutavat ovat saaneet ravistelua ja tomutusta. Kyky toimia eritaustaisen ihmisten kanssa on rikkaus.

... on reilu ja rehellinen.
Empatiakyky auttaa olemaan reilu, mutta haasteellista se silti on. Jokaisen kanssa tulisi pystyä toimimaan lähestulkoon samalta etäisyydeltä - ainakin niin, ettei ota suosikkeja tai silmätikkuja. Kaikista ei tarvitse tykätä, mutta kaikkien kanssa on tultava toimeen. Tämä oli ensimmäinen sääntö, kun menin alakouluun. Rehellinen asenne tehtävää ja kanssaihmisiä kohtaan pitää myös aiemmin mainitun kommunikaation avoimena ja toimivana molempiin suuntiin.

... taitavalla johtoihmisellä on sydämen sivistystä.
Lista hyvistä ominaisuuksista voisi jatkua vielä monen kappaleen verran. Päätän kuitenkin pohdintani tähän hyvejohtajuus-nettisivulta suoraan lainattuun kappaleeseen, koska määritelmä on upea eikä siihen tarvitse lisätä mitään: "Sivistyksessä tärkeintä on sydämen sivistys. Olennaista silloin on ihmisen sisäinen asenne ja tapa suhtautua maailmaan ja elämään, eikä jokin tietty koulutustaso tai ulkoinen käyttäytymisen malli. Pään sivistys seuraa hyvää koulutusta ja tukee siten laajaa asioiden ymmärrystä. Sydämen sivistys ei ole välttämättä saanut koulutusta, vaan on syntynyt elämän keskellä. Sydämen sivistys on hiljainen, elämää ylläpitävä nöyrä asenne, johon kuuluu oikeudenmukaisuus ja aito lähimmäisen huomioiminen." [Teuvo Toivasen kolumni Sydämen sivistys, osoitteesta http://www.hyvejohtajuus.fi/6948/sydamen-sivistys/, luettu 25.4.2016].

En tiedä tuonko aiheeseen varsinaisesti mitään uutta, mutta kirjoitan aiheesta sen monipuolisuuden ja ajankohtaisuutensa vuoksi. Ajatusteni tukena olen käyttänyt lähes kahdenkymmenen suomalaisen ja muunmaalaisen ystävän ja tuttavan ajatuksia. Suuri kiitos heille, että he antoivat minulle niin paljon ajattelemisen aihetta. Johtaminen on monimutkainen ja laaja aihe, sitä voisi tarkastella lukuisista näkökulmista, vertailla ominaisuuksia vastapareittain ja niin edelleen. Voisi määritellä ohjaajan ja johtajan eron, voisi tehdä niin ja voisi tehdä näin. Oli miten oli, oli sitten kyse kerhonohjaajasta tai presidentistä, jokaisen statuksen takana on ihminen, ja ihmisiä koskevat samat asiat. 

Mária

[In English below]

Kirjoitin tämän tekstin Máriasta, slovakialaisesta sydänystävästäni, viime lokakuun alussa. Vaikka tiemme erosivat marraskuussa, ystävyys on säilynyt. Olemme yhteydessä usein ja tammikuussa kävin hänen luonaan Slovakiassa. Toivottavasti tapaamme pian Suomessa! 

I wrote this blog post already in October last year and it's about my lovely Slovakian friend, Mária. Even after moving apart we have been staying in contact and I visited her in Slovakia in January. I hope to see her soon here in Finland.

***
On tavallinen sunnuntaiaamupäivä. Ruskeat hiukset näkyvät vastapäisestä sängystä, punaisen kukkakuvioin koristellun lakanan alta. Minä istun omassani ja kirjoitan tätä haastattelua. Huoneen toisella seinänvierustalla loikoilee Maria, huonekaverini Slovakiasta. Syksy on saapunut Labiniin ja ilma on harmaa ja hyvin tuulinen.

”En pidä kylmästä. Kun herään kotona, istun usein ikkunan edessä ja juon kahvia, koska siinä aurinko tuntuu lämpimimmältä. Se on paras paikka auringossa. Asun vanhempieni ja kissan ja koiran kanssa vanhassa, kivestä tehdyssä sukutalossa, jossa isovanhempanikin aikanaan asuivat. Se on yli sata vuotta vanha. Minulla on isosisko ja –veli, mutta he eivät asu enää kotona. Olen nuorin sisaruksista, 26-vuotias. Talossamme on suuri puutarha, ja kun katson ikkunasta ulos, näin metsää, pulut naapurin talon katolla ja koirani mökkinsä katolla ja kissan odottamassa ruokaa…”

3500 asukkaan Markušovce on pieni kylä koillis-Slovakiassa, tai oikeammin Itä-Slovakiassa, sillä lähes suorakaiteen muotoisessa maassa on vaikea erotella väli-ilmansuuntia. Suurin lähellä oleva kaupunki on nimeltään Spišská Nová Ves. Pienessä maassa asuu 5,5 miljoonaa ihmistä, jotka ovat kansalaisuudeltaan slovakkeja, unkarilaisia ja romaneja. Jylhien vuoristojen maata ympäröivät Tsekki, Itävalta, Unkari, Ukraina ja Puola. ”Opiskelin yliopistossa tiedotusvälineitä ja mediaa. Työskentelin vajaan vuoden paikallisradiossa, mutta sen jälkeen jäin työttömäksi.” Slovakiassa, niin kuin muuallakin Euroopassa, työllisyystilanne on huono. Vuoden 2015 huhtikuussa työttömyysprosentti oli 12,5%, mikä on Euroopan korkeimpia. Mutta se ei kuitenkaan ollut pääsyy siihen, miksi Maria halusi lähteä maailmalle.

”Halusin lähteä kotoa vapaaehtoistyöhön, sillä halusin todistaa itselleni, että pystyn siihen. Että pystyn olemaan itsenäinen, että päätän itse asioistani. Se oli samalla myös suurin haaste; tehdä se päätös, että lähden. Muut tämän kuuden kuukauden aikana kohdatut haasteet eivät oikeastaan ole tuntuneet niin vaikeilta. Varsinkaan kun niitä ajattelee jälkeen päin. Ja koska kulttuurimme täällä ja kotona ovat melko samanlaisia, en ole kokenut varsinaisesti kulttuurishokkia. Kun päätin lähteä, asiat alkoivat tapahtua kuin itsestään. Nautin tunteesta, että täällä olen tuntematon ilman menneisyyttä ja vieraassa paikassa, vaikka en edes tiennyt nauttivani siitä!”

Mariasta on tullut rakas ystävä. Täällä olemme kokeneet kaiken yhdessä. Siksi hänen on vaikeaa nimetä parasta kokemusta näiden kuukausien ajalta. Selailemme piirtämääni kuvakirjaa, johon olen koonnut hauskimmat sattumukset ja tapahtumat. ”Se on kuin mosaiikkia… ei ne välttämättä niin erikoisia asioita ole, kun ne tapahtuvat, mutta kun katsot taaksepäin näet paljon hauskoja ja ikimuistoisia asioita”, Maria sanoo ja sängystä kuuluu hihitystä. Päädymme muistelemaan ääneen ensimmäistä yhteistä kokemusta toukokuussa, Valamar Terra Magica-juoksukilpailua. Se oli se 15 kilometrin juoksukilpailu vuoristossa, josta pelkkää nousua oli yli puolet matkasta. ”Olimme kuin typerät pikkutytöt! Emmehän edes tienneet mihin olimme menossa. Jo ensimmäisen kilometrin jälkeen kipu oli kamala, olo oli järkyttävä… ja silti me teimme sen. Ilman sinua hortoilisin vieläkin siellä vuorella,” Maria nauraa ja jatkaa, ettei ehkä kannata kertoa kaikkia yksityiskohtia mitä tulee maalissa oksenteluun… Eikä vain maalissa. Mutta siitä lähtien olemme olleet kuin kaksi marjaa.

Päädymme keskusteluissamme usein syviin vesiin. Niin käy nytkin, kun kysyn mikä tekee hänet onnelliseksi. ”Luulen, että se on rakkaus. Että jossain on paikka, jonne voit aina palata ja jossa tiedät jonkun odottavan sinua. Minusta se on asia, joka täyttää sen merkityksen, että olet olemassa. ”No niin, tänä normaalina sunnuntaipäiväksi kääntyneenä aamuna sinä noin vain löysit elämän tarkoituksen!” minä kiljaisen. ”No enkä löytänyt!” Maria kieltää, mutta veikkaanpa ettei siitä kaukanakaan olla. Tajunnanvirtana unelmoivaan tapaansa hän jatkaa vielä ja sanoo nauttivansa vapaudesta, luonnosta, kodin tuoksusta aurinkoisena kesäaamuna. Ja erityisesti merestä. ”En koskaan kyllästy mereen! Slovakiassa sitä ei ole.”

”Pidän myös siitä, kun joku leikkii hiuksillani… Voi kamalaa, kun tästä tulee henkilökohtainen haastattelu!” Maria miettii, mutta jatkaa kertomalla nauttivansa ihmisten seurasta, jossa voi olla oma hölmö itensä. ”Se tunne, kun voit heittäytyä kuinka hölmöksi tahansa, eikä kukaan jää tuijottamaan tuomitsevasti, vaan heittäytyy samaan!”

”Ihmiset tekevät tämän kokemuksen arvokkaaksi. Että ympärillä on ihmisiä, joille voi valittaa murheitaan ja joiden kanssa voi olla iloinen. Mielestäni jokaisen ihmisen tulisi tutustua uuteen kulttuuriin. Se opettaa ymmärtämään paremmin muita kulttuureita ja siinä samalla tutustuu omaansa aivan uudella tavalla. Suurimmat rajat ovat ihmisten mielissä, ei kartalla!” Maria päättää pohdiskelunsa.

Mietimme vähän tulevaisuutta ja haaveita ainakin. ”Haluaisin oppia soittamaan kitaraa. Ja uuden kielen!” hän kertoo, ja kun kysyn minkä kielen, hän sanoo vain, “että se riippuu siitä, mihin maahan haluan mennä.” Nautin hänen seurastaan, sillä maailma on hänelle avoin ja kaunis paikka. Marian seurassa on hauskaa harmaanakin päivänä.

***

It is some normal Sunday morning. Brown hair peeps under the blanket with red sheet. I am sitting on my bed and writing this post. On the other side of the room my roommate, Mária from Slovakia, is lazing in her bed. The autumn has come to Labin and the sky is grey and it is so windy that it goes through your bones.

“I cannot stand cold. When I wake up at home I love to sit in the front of the window with coffee because it is the warmest spot in the room because of the sun. I live with my parents, dog and cat in the old family house made of stone. My grandparents used to live in this house and it's more than hundred years old. I have one older sister and brother but they are not living there anymore. I'm the youngest, 26. There is a huge garden in our house and when I look out of the window I see the forest, pigeons on the top of the neighbor's house and my dog sitting also on the top of his hut, cat is waiting for the food...”

Markušovce, with 3500 citizens, is a small village in North-east Slovakia. Or more like in Eastern Slovakia because it is quite difficult to separate intercardinal directions in the country shape of rectangle. Spišská Nová Ves is the biggest city nearby. There is 5,5 million people in the whole small country. This beautiful, mountainous country is surrounded by Czech Republic, Austria, Hungary, Ukraine and Poland. “I was studying in University mass media communication. After graduating I was working in local radio station but after that I was unemployed.” Maria says. In Slovakia, like in whole Europe in general, the employment situation is very bad. In April 2015 the unemployment rate was 12,5 per cent which was the one of the highest in whole Europe. But that wasn't the main reason why Maria wanted to go abroad.

“I wanted to go to work as a volunteer because I wanted to proof myself that I can do it. That I can be independent and decide my own things. To make that decision was also the most biggest challenge in this whole process. The other challenges during these past six months haven't been that big at all. Especially when you think about them afterwards. And because Slovakian and Croatian cultures are quite similar I didn't feel culture shocks that much. When I decided to go the things started to happen by itself. I enjoy the feeling that here I am like a stranger without past in a foreign place. Even I didn't even know that I would enjoy that so much!”

Maria has become as a very dear friend for me. Here we have experienced everything together. That's why it is difficult to her to try to name the best experience from last six months. We are browsing the drawing booklet I made. There I have made drawings of the funniest incidents and events. “It is like some mosaic. Necessarily they are not anything special when they are happening but when you are looking backwards you can find a plenty of funny and unforgettable things,” she says and I can hear her giggling. She starts to think back our very first common experience in May, Valamar Terra Magica Race. It was a running race for 15 kilometers in mountains and half of it was running uphill. “We were like some stupid little girls! We didn't even know where we were going. After first kilometer the physical pain was something terrible but still we didn't give up and eventually we did it! We did the whole race... Without you I would still be drifting up there!” she's laughing and continues that maybe it's not necessarily to tell about all the details of throwing up during the race... Ever since we have been like two peas in a pod.

In our conversations we end up in deep waters. It happens also this time when I am asking what makes her happy. “I think it is love. That somewhere there you have a place to come back and somebody is waiting you there. I think that is the thing that fulfills our meaning we are existing here on Earth,” she says peacefully. “So in this normal Sunday afternoon already you found the meaning of life just like that!” I cannot be without screaming. “Of course I didn't!” she denies but I guess she's not far away from it. With stream of consciousness she continues that she enjoys freedom, the nature, the smell of the home in some sunny morning... And sea especially. “I never get tired with the sea. That is the thing I am missing in Slovakia,” she sighs.

“I also like that when someone is playing with my hair... Oh now I'm shut up because it's getting so personal,” she's wondering but continues that she enjoys to be with people with whom she can be herself. “That feeling when you can be as silly as you want to and nobody is staring at you like an idiot. Instead of that they start to do the same.”

We are talking about our volunteering experience here in Croatia and wondering the things that make this experience unforgettable. “It's about the people, they make this experience valuable. That you are surrounded by the people to whom you can cry, complain and be happy. I think everyone should get to know with some new culture. That teaches you to understand other cultures and also your own culture in a fresh way. The biggest boundaries are in people's mind,” Maria finishes her deliberations.

I ask about her dreams in future. “I would like to learn to play the guitar. And some new language also!” she says and when I am asking what this language could be she's responding that it depends on the country she wants to go next. I enjoy her company because for her the world is open and beautiful place. Even in some grey, normal Sunday afternoon.

Matkapäivikirja pt2.

Alkaa olla jo vuosi siitä, kun Matkapäivikirja sai alkunsa. Vuosi sitten pakkasin romppeeni pahvilaatikoihin, myin isommat ja otin loput matkalaukkuun suuntana Kroatia ja vuoden pesti vapaaehtoistöissä. Matkaani pitempään seuranneet tietävät, että vuosi vaihtui kuuteen kuukauteen ja taival oli jokseenkin vaihtelevan kivikkoista. Palasin Suomeen pahvilaatikoiden keskelle pieneen huoneeseen, ja taivas antoi räntää. Projekti päättyi ennen aikojaan, mutta suunta tulevasta oli jo jäänyt mieleen itämään. Joulukuu oli pimeä kaikin puolin, mutta jo tammikuussa suuntasin ensimmäiselle reissulleni, joita on jo tähän huhtikuuhunkin mennessä ehtinyt muutama kertyä. Tuskailun ja pähkäilyn välimaastosta alkoi hahmottua uusi suunta tuleville suunnitelmille. Mitä ne ovat, kerron kyllä pian. 

Nyt on siis tullut aika kertoa uusia tarinoita. Tarinoita lähtemisistä ja tulemisista ja paikallaan pysymisestäkin. Myös tarinoita ihmisistä, joita mahtuu kaikkeen siihen välille.

Blogi sai uuden ilmeen, ja sivupalkista löytyy pari välilehteä, ehkä tuonnempana useampi. Matkapäivikirja tuli myös siinäkin mielessä uuteen aikaan, että voitte seurata minua myös Instagramissa, josta löytyypi tietenkin samaisella nimellä. Hurraa. Matkapäivikirjan fb-sivuilla löytyy myös kuvakansioita matkoilta.

photo by Eva Pecec