Nainen Pulassa

Piti tässä tekstissä esitellä kaksi lähikaupunkia Pula ja Rijeka, mutta keskityn kuitenkin nyt Pulaan, sillä Rijekasta minulla on tällä hetkellä vain tämä kuva:

...mikä on kyllä sinänsä hyvä, että siellä voi tehdä ostoksia ja viimeinkin minulla on huvittelukengät. Lisäksi niiden ensikäytöstä ja siitä todennäköisesti koituvasta sairaalareissusta saan sitten myöhemmin taas uuden tekstin. Mutta nyt kuitenkin siitä Pulasta.

Pula on Istrian maakunnan suurin kaupunki, ja wikipedia tietää kertoa, että siellä asuu vajaa 100 000 asukasta. En ole vielä tavannut kaikkia, mutta muutaman tapasin heti matkani alussa, kun olimme torilla esittelemässä vapaaehtoistyötä ja työpaikkaamme Euroopan nuorisoviikon päätteeksi toukokuun 9. päivä. Lauantaiaamuna ei jostain syystä ollut juuri nuorisoa liikkeellä, mutta eläkeläisiä senkin edestä. Eräskin papparainen oli hyvin innokas keskustelemaan kanssani, vaikka hän ei enimmäkseen kuullut enkä minä ymmärtänyt. Ilmapalloja voi kuitenkaan jakaa ilman kieliä ja siinä olin ihan hyvä.

Matkustaminen Pulaan on helppoa ja varsinkin nopeaa, ainakin jos ajetaan paikalliseen tyyliin, eli täysillä. Matkaa Labinista Pulaan on noin 40 kilometriä. Tie on kapea ja vuorien vuoksi mutkainen. Matkalla varrella varoitellaan myös tien yli pomppivista peuroista. Siksipä onkin perusteltua ajaa täysillä, ohitella mutkissa ja vähintääkin pysytellä edellä ajavan takapuskurissa. Elämä ilman tätä olisikin melko tylsää ja ennen kaikkea ihan liian turvallista.

Pulassa on se erikoista, että siellä sijaitsee arvon herra keisari Augustuksen rakennuttama amfiteatteri, joka on säilynyt varsin hyvin näihin päiviin asti. Siellä järjestetään edelleen ulkoilmakonsertteja ja -elokuvanäytöksiä. Muuten vain pällistelemään haluavat saavat maksaa sisäänpääsystä 40 kunaa, eli vähän reilun vitosen euroissa. Viisas säästää tämänkin ja kiipeää takapuolelta portaat, josta näkee ihan samat asiat, eli ei oikeastaan mitään, sillä seinät näyttävät samalta niin ulkoa kuin sisältä.Tietysti jos halajaa istuksia antiikkisilla katsomonpenkeillä, on se varmasti sen arvoista.

Pieniä liikkeitä, kahviloita ja ravintoloita on kaikkialla keskustan alueella. Palvelu on yllättävän nopeaa ruuhkasta huolimatta, kupillinen kahvia maksaa 8 kunaa eli noin euron ja aurinko paistaa useimmiten ihan ilmaiseksi. Pula sijaitsee meren rannalla, joten pieniä pyöreäkivisiä uimarantoja on helppo löytää ja ne ovat kauniita, siistejä ja puhtaita ainakin nyt näin sesongin ulkopuolella.

Kokonaiskuva kroatialaisista kaupungeista on itsellä vielä varsin suppea, mutta käytyäni Zagrebissa, Pulassa ja pikaisesti Rijekassa en ole oikein päässyt selvyyteen niistä. Tarkoitan siis sitä, että en oikein osaa sanoa ovatko ne esimerkiksi kauniita vai eivät. Rakennukset ovat vanhoja, mutta eivät varsinaisesti mitään arkkitehtuurin helmiä. Kuitenkin niissä on oma tunnelmansa, mikä tekee niistä hyvin omaleimaisia. Sitä ei oikein voi selittää, vaan se täytyy kokea. Pulassa on muuten lentokenttä, johon voi lentää suoraan Helsingistä, eli toisin sanoen tervetuloa kokemaan.

Tähänastisen kokemukseni mukaan kaupungit ovat laajalle levittäytyneitä ja autolla saa ajella ilman minkäänlaista logiikkaa tai pohjakaavaa edestakaisin päästäkseen yhtään mihinkään. Tämä ei nyt tässä tapauksessa johdu kuljettajan tottumattomuudesta, vaan siitä, että tiet vain sattuvat olemaan rakennettu niin. Mutta tutustutaan tuonnempana Rijekaan - luulen, että sieltä löytyy paljon kaunista nähtävää (ja muutakin kuin kenkiä).

Myrsky-yö ja ensiapuklinikka

Nyt vähän kyllä huijaan tuolla otsikolla, anteeksi vain. Sateinen viikko takana ja yksi ukkosyökin siihen sisältyi, samoin käväisin ensiavussa allergiani takia, mutta ei mitään oikeasti dramaattista. Tämä tarkoittaa siis selvästi sitä, että elämä alkaa hiljalleen asettua arkiseksi. Työpäivät ovat tässä vaiheessa vielä enimmäkseen toimistotyötä, välillä syödään, käydään kaupassa, syödään taas vähän lisää ja sitten nukutaan ja aamulla taas herätään. Joihinkin asioihin tottuminen kestää kuitenkin kauemmin, tai sitten ne säilyttävät haasteellisuutensa hamaan loppuun asti.

En ole koskaan asunut solussa, ja kotoakin muutin omilleni lukion loputtua. Minulla ei ole sisaruksia, ja olen muutenkin ollut aina enemmän tai vähemmän itsenäinen ja varsinkin -päinen. Jos siis en ole tullut kertoneeksi, asumme kerrostaloasunnossa kaikki viisi vapaaehtoista ja kuudes sulloutuu samaan sillipurkkiin kesäkuun alussa. Suomalainen, slovakialainen, unkarilainen, belgialainen, espanjalainen ja portugalilainen. Kuten jo luettelosta voitte päätellä, elämisen mentaliteetit ovat hyvinkin eriävät. Ja ei, kaikille ei todellakaan ole omia huoneita, vaan jaamme myös huoneet. Tosin tämä oli minulla kyllä tiedossa jo ennen tänne tuloa, mutta ei siihen näköjään voi koskaan tarpeeksi varautua.

Haastavinta on oman tilan puuttuminen. Sen tilan, jossa voi olla se sisäänpäinkääntynyt, mykkä, kylmä ja etäinen ujo suomalainen, joka ei lirpi omalla haarukalla yhteisestä ruuasta, kuuntelee typeriä iskelmiä ja kaipaa kunnon kahvia ja ruisleipää. Sen tilan, jossa voep huastella levveetä savvoo tai mitä hyvänsä ilman, että tarvitsee miettiä miten sanat äännetään. Tila ilman vieraita aksentteja, ärsyttäviä tapoja ja kompromisseja.

Haastavia ovat myös karvat. Niitä on kaikkialla; keittiössä, olohuoneessa ja varsinkin pesuhuoneessa. Minun keittiössä ei ole karvoja. Liedelle ei jätetä roiskeita. Ikkunaa ei jätetä sateella auki. Vessaan ei jätetä tyhjiä paperirullia. Kaikkea ei jaeta, varsinkaan karvoja. Piste. Nyt ollaan siis todellisten ja syvällisten haasteiden äärellä.

Omia rutiineja osaa arvostaa eniten vasta sitten, kun niitä ei ole. Uudessa paikassa kaikki on luotava uudelleen alusta. Onneksi tämä pieni, karvainen yhteisömme on kuitenkin avointa ja erittäin sydämellistä porukkaa, joka jakaa ajatuksia näistä arjen haasteista, joustaa ja antaa toisille tilaa. Ehkä onkin siis syytä tarkastella omia tapoja ja miettiä olisiko niissä myös vähän joustamisen varaa. Tärkeää on myös luoda mahdollisimman paljon kontakteja tämän kuplan ulkopuolelle, osallistua aktiivisesti paikalliseen elämään ja etsiä omia paikkoja, harrastuksia ja uusia ystäviä.

Slovakialainen huonekaverini on onneksi ihana!

Itsensä ylittämisestä

Ylitin itseni sunnuntaina. Osallistuin enimmäkseen vahingossa ja kielimuurista johtuen 15 kilometrin juoksukilpailuun. Jotenkin ymmärsin, että kyseessä on rentoa lenkkeilyä juosten tai kävellen hyvässä seurassa. Kun tiedustelin, että onko se vaikeakin reitti, sain tietää, ettei se suinkaan ole vaikea; vähän nousua aluksi, mutta loppumatka on helppoa alamäkeä. Selvä, ei kai siihen voi kuollakaan ja olenhan minä kävellyt ennenkin, joten nimi listalle ja menoksi! 

Kyllä, olen sinisilmäinen ja uskon mitä minulle sanotaan. Tässä se, mitä se kaikki todellisuudessa oli:

Lähtöpiste oli Rabacin rantakadulta, jossa jokaiselle osallistujalle jaettiin kilpailunumero. Sehän tarkoittaa sitä, että kyse on kuolemanvakavasta asiasta. Numero on yhtä kuin virallinen kilpailu. Kaikki muut osallistujat minua ja kohtalotoveriani Slovakiasta lukuun ottamatta kyllä tiesivät tämän täysin - muut viitisenkymmentä osallistujaa olivat asialle omistautuneita harrastajia tai kuka ties ammattilaisia. Kilpailun nimi oli Valamar Terra Magica ja se on ymmärtääkseni kuukausittain järjestettävä kisa. Tyhjentelin vaivihkaa reppuani, jonne olin varannut kaikenlaista mukavalla kävelyretkellä tarvittavaa tavaraa. Venyttelin ja puhisin niin kuin asiaan kuuluu. Valokuvaaja räpsi kuvia ja siinähän mekin poseerasimme hampaat välkkyen. 

Aurinko paistoi täysin pilvettömältä taivaalta ja varjossa oli suunnilleen 26 astetta lämmintä. Kuuma asfaltti teki olosta merestä ja tuulesta huolimatta tukalan. Ennen lähtöä sain selville sen verran, että ensimmäiset muutama sata metriä juostaan rantakadulla, jonka varrella ihmiset lekottelevat kuppiloissa ja nauttivat aurinkoisesta päivästä (niin kuin normaalit ihmiset sellaisena täydellisenä päivänä tekevät). Sovimme, että se pätkä juostaan ilman muuta. Tämän jälkeen alkaa 7 kilometrin nousu vuorelle, jonka jälkeen reitti tasoittuu ja helpottuu. Lopulta laskeudutaan vuorelta alas ja tämä olisi käytännössä helpoin osuus. Matkan varrella olisi kaksi virvoituspistettä viiden kilometrin välein. Tässä vaiheessa mietimme ystäväni kanssa, että voisimme vielä hypätä mereen.

Mereen ei kuitenkaan päästy vielä hyvin pitkään aikaan, sillä lähdön hetki koitti ja oli otettava jalat alle. Jäimme porukasta heti alkuun, mutta rantakatu juostiin, niin kuin oli päätetty. Työpaikkamme pomo oli mukanamme koko matkan ja ilman häntä olisimme varmasti hortoilemassa vuorilla vielä tänäkin päivänä. Nouseva osuus alkoi käytännössä heti. Alussa polku oli leveämpi, mutta se ei suinkaan ollut mikään pumpulinen pururata, vaan kivikkoinen ja kapea. Enimmäkseen se oli sellaista kinttupolkkua ja pelkkää rynttelikköä, että ei nähnyt edes eteensä. Nousu oli todella rankka, vaikka juoksusta ei voinut puhua edes nimeksi. 

Ensimmäiset viisi kilometriä olivat vaikeimmat. Vaikeita olivat myös seuraavat viisi ja varsinkin viimeiset viisi, enkä muista niistä juurikaan mitään. Olo oli yhtä aikaa huikea ja hirveä. Vuorelta näki kaikkialle, taivas oli sinisempi kuin koskaan, meri, violetit ja keltaiset kukat, kipu ja nautinto jokaisella askeleella, kurkussa jyskyttävä sydän ja mielessä vain yksi tavoite:maali.. Loppuun luvattu "helppo osuus" oli käytännössä jyrkkää louhikkoa, jota oli kipitettävä pienin askelin, ettei olisi kaatunut ja vierinyt rinnettä alas.

Ystävän tukeminen ja kannustaminen antoivat itselle voimia jatkaa yhtä paljon hän sai voimaa kannustuksestamme. Hänellä oli vaikeampaa, ja hän ylitti suurempia esteitä kuin minä. Kun jollain ihmeen tavalla pääsimme lopulta rantakadulle, josta kaikki alkoi, juoksimme maaliin yhdessä. Olimme varmasti kilpailun todellisimpia voittajia, enkä ole koskaan kokenut mitään sellaista tunnetta. Ja vaikka sillä ei ole oikeasti mitään merkitystä, emme olleet edes viimeisiä (no, vähän ehkä kuitenkin, heh)! 

Voittajan on helppo hymyillä!

Kukaan järkevä ihminenhän ei tällaiseen kylmiltään lähde, jo pelkästään oman terveytensä takia. Tai järkevä ihminen ainakin ymmärtää poistua paikalta vielä kun siihen on mahdollisuus. Suomessa en koskaan olisi osallistunut mihinkään tällaiseen edes harjoittelun jälkeen. En olisi osallistunut täälläkään, jos olisin vähänkään paremmin ymmärtänyt mistä todella on kysymys. Miksi? Koska luulin, että en koskaan pystyisi siihen. LUULIN. Olisin jäänyt niin paljosta paitsi, jos olisin jättänyt osallistumatta, jos olisin jänistänyt tai jättänyt kisan kesken. Mihin kaikkeen ihminen oikein pystyisikään, jos uskaltaisi lopettaa luulemisen, uskaltaisi luopua itsensänolaamisen pelosta ja kokeilla jotakin täysin järjetöntä?

Aina ei ole hyvä

Kyllä se on niin, että matkailu avartaa. Avartaa mieltä ja päätä välillä niin paljon, että ihan poksahtaa. Tässäpä iloksenne muutamia viime aikojen poksahduksia. Ja tiedoksi niille, jotka eivät ymmärrä sarkasmia... no, eipä muuta kuin että olen pahoillani.

Kyllä ei ole hyvä…

… kun linnut karjuu ikkunan takana aamuneljältä, niin että tärykalvot räjähtää. Ikkuna ei mene kiinni ja tuuli vinkuu kilpaa lintujen kanssa.

… menee ainakin neljä ja puoli minuuttia siihen, että suihkun hanasta saa tulemaan lämmintä vettä. Ensin se on jäätävän kylmää, mutta juuri kun työnnät varpaasi siihen, se on kuin suoraan tuonpuoleisesta sieltä kuumemmalta puolelta.

… kun on niin kylmä, että nenä on jäässä.

… kun menet ulos, on niin kuuma, että palat.

… kun et saa kunnollista kahvia. On kaiken maailman sekoituksia kuumalla maidolla, vaahdolla ja kokkareilla, kylmää, suklaista ja murua. Mutta ei tavallista kahvia.

… kun on niin kummallisia makarooneja kaikissa ruuissa. Käsintehtyjä keskeltä paksuja makkaran näköisiä pökäleitä, palloja ja siltä ja väliltä. Eikä niitä edes sanota makarooneiksi.

… kun on kaduilla semmoiset kivet, että korkokengillä ei voi kävellä. Ensin katkaiset koron ja lopulta taittuu nilkkakin. Ei voi kävellä lenkkareillakaan, kun on semmoisia monttuja.

Kävele siinä nyt sitten.

… kun ei ole korkokenkiä. Mitä ihmettä naisen päässä liikkuu, kun se ei ota korkokenkiä matkalle?

… kun on joka puolella ihmisiä. Aina on puhuttava kielillä eikä kukaan ikinä puhu suomea.

… kun on joka puolella turisteja, eikä saa olla rauhassa. Pahimmassa tapauksessa niiden joukossa voi olla joku suomalainen.

… kun on ihmisillä semmoisia kieliä, että ei niitä voi kukaan puhua. On semmoisia nimiäkin, joita ei voi lausua. Miten he voivat kutsua toisiaan, kun on ihmisillä niin vaikeat nimet? Suomalaiset olisi niin paljon helpompia, niin kuin vaikka Päivi. Ihan perusnimi ja vieläpä niin vanhanaikainen, että kaikkihan sen nyt osaa.

… kun on vessapaperissa tuoksu. Siis jo ennen käyttöä. On persikkaa, mansikkaa, vaniljaa ja rauhoittavaa violettia.

… kun ei ole vessan ovessa lukkoa. Voi hyvänen aika.

… kun on kaikissa ovissa niin ihmeelliset lukot, että ne pitää sulkeakin avaimella. Eipä ole kiireisen hommaa se.

Tätä voi koittaa avata vaikka puutikulla.

Vapaasti töissä

Koska EU ei ainakaan vielä toistaiseksi rahoita kenellekään vuoden mittaisia lomia, on muistettava kertoa, että tänne on tultu ihan oikeisiin töihin. Olen puhunut työpaikastani vielä vähän, joten korjataanpa asia. Alfa Albona on muutaman vuoden vanha paikallinen nuorisojärjestö, joka järjestää muun muassa paikallisille nuorille, senioreille ja erityisryhmille sekä kansainvälisille ryhmille erilaisia aktiviteetteja ja työpajoja kädentaidoista kesäleireihin. Sen pienessä toimistossa työskentelee puolisenkymmentä vakituista työntekijää ja joukko vapaaehtoisia eri puolilta maailmaa. 

Alfa Albonan toimisto

Suunnittelua ja organisointia...

Minun lisäkseni vuoden täällä työskenteleviä vapaaehtoisia tulee Slovakiasta, Belgiasta, Espanjasta, Unkarista ja Portugalista, yksi kustakin maasta. Myöhemmin seuraamme liittyy pariksi kuukaudeksi muutama muu vapaaehtoinen, jotka osallistuvat ainoastaan kesäleirille. Osallistumme kaikkiin mahdollisiin keskuksen tarjoamiin juttuihin omien vahvuuksiemme ja kiinnostuksemme mukaan. Kiireisin sesonki ajoittuu luonnollisesti tuleville kesäkuukausille, jolloin suurin osa kulttuuritapahtumista ja leireistä järjestetään. Käytännössä työ on kuitenkin suurelta osin tiedonhankintaa ja suunnittelua, eli suomeksi sanottuna tylsää toimistotyötä. Mutta kun aurinko paistaa ja töitä voi tehdä vaikka kahvilassa istuen, ei sitä oikeastaan voi edes työksi edes sanoa, eikä tylsäksi ainakaan.Vapaaehtoistyön luonteeseen kuuluu myös, ettei työntekijälle anneta ylitsepääsemättömän vastuullisia tehtäviä, eikä edes erillistä ammattiosaamista vaadita. Tämä siksi, että jokaisella nuorella olisi tasapuolinen mahdollisuus lähteä hankkimaan tällaista työkokemusta.

Suomalaisilla olisi opittavaa rennommista työskentelytavoista...

Työyhteisön porukka on huikea ja olen sopeutunut tänne erittäin hyvin. Huumori ja tapa työskennellä ovat samanlaiset kuin itselläni. Pidän siitä, että työtä tehdään tarkasti ja ajallaan, mutta kun alkaa tehdä mieli syödä jäätelöä, niin sitä voidaan lähteä ostamaan vaikka kaikki yhdessä. Lounas syödään niin ikään usein yhdessä, eikä kellokorttia todellakaan leimailla. Kroatialainen äänekäs keskustelu ja nauru raikaa, ja kadulla ohikulkevat tutut saattavat liittyä lounasseuraksi. Ihmisiin tutustuminen ei oikeastaan voisi olla sen helpompaa kuin mitä se on täällä. Kroatialaiseen keittiöön ja ruokaan palaan vielä varmasti moneen kertaan, mutta tässä mainittakoon, että ruoka on todella hyvää, maukasta ja annokset ovat isoja, mutta suomalaisittain erittäin edullisia. Lounas jälkiruualla ja juomalla maksaa hieman yli neljä euroa.

Lounas on maukasta ja edullista.

Työskentelemme seitsemän tuntia päivässä, johon sisältyy edellä mainitsemani reilu ruokatauko. Kuukaudessa on pari vapaapäivää ja pääasiassa myös viikonloput ovat vapaita. Viikonloppuisin voi vaikka käydä tutustumassa maakunnan kaupunkeihin helposti bussilla. Itse vietän vapaa-aikaani lenkkeilemällä, ja löysinkin huikean lenkkipolun, joka päätyy lopulta Rabacin satamaan ja sieltä edelleen uimarannalle. Vesi on puhdasta ja tällä tarkoitan sitä, että se on niin kirkasta ja sinistä, että kadulta voi nähdä rantavedessä uivat kalat ja pohjan kivet. Luonto täällä on hengästyttävä: samaan maisemaan mahtuvat männyt ja palmut, tuoksuvat yrtit ja kukat, jotka piirtyvät metsäisiä kukkuloita ja vuoria vasten...

Lenkkipolku, joka päättyy lopulta mereen...

Tätä tarkoitan puhtaalla...

...tai tätä.

Rabac

Niin, ja vielä yksi tärkeä asia. Te, ja varsinkin naiset, joilla on jonkin sortin ikäkriisi meneillään, suosittelen tätä maata lämpimästi. Sen auringolla ja ilmastolla on ilmiselvästi nuorentava vaikutus, jota ei voi saavuttaa edes minkäänlaisella ihmedietillä. Minua on järjestelmällisesti sanottu noin kymmenen vuotta nuoremmaksi saapumispäivästä lähtien, jolloin nuoruus ja raikkaus oli niin kaukana kuin vain mahdollista. Voi olla, että alan pian sanoa olevani parikymppinen ikää kysyttäessä. Vai tullekko kirkas katse ja iloinen ilme ehkä siitä, että viimeinkin voi tehdä sitä, mitä oikeasti haluaa...

Perillä vihreässä maassa

Olen nyt asettunut Labiniin ja siellä sen vanhaan kaupunkiin korkealle mäelle. Kurkkaapa vielä tästä linkistä missä se koko tämä Labin sijaitsee, niin pääset varmasti kartalle:

https://www.google.fi/maps/place/Labin,+Kroatia/@44.8393998,14.4182467,7z/data=!4m2!3m1!1s0x4763492e71660f7d:0xa1d08ec99dadb953

Vanhan kaupungin tapaan sen kadut ovat kapeita sokkeloisia ja talot valokuvauksellisia. Asun lähellä keskusaukiota kolmikerroksisessa talossa. Asunto on todella suuri ja täydellisellä paikalla. Kivitalon sisäilma voi olla (ja on!) uunin lämpöön tottuneelle suomalaiselle yllätys, sillä se on jopa jäätävän viileä ja kostea, eikä lämmitystä välttämättä ole. Ensimmäisen yön nukuin talvitakki päällä ja pipo päässä, mutta onneksi minulle järjestettiin erillinen lämmityslaite. Viikon sisällä meitä asettuu asumaan tähän yhteensä viisi vapaaehtoista, joten lämpötila varmasti kohoaa jo pelkästään siitä. Lisäksi alkavalle viikolle on luvattu 22-24 astetta lämmintä.

Kotikuja

Vanhan kaupungin kauniita taloja.

Näkymä parvekkeelta Labinin uuden kaupungin puolelle.

Ensimmäinen yö meni viileissä merkeissä...

Matka Helsingistä maan pääkaupunkiin Zagrebiin sujui hyvin, vaikka matka koneen vaihdolla ja Kööpenhaminassa odottelulla venyikin yhteensä yli seitsemän tunnin mittaiseksi. Jos haluat matkustaa helposti Kroatiaan, valitse suora lento, sillä ne eivät ole kalliita sesonkiaikana. Itseäni mietitytti liikkuminen kahden jättimatkalaukun ja käsimatkatavaroiden kanssa, mutta ihmiset ovat avuliaita, joten pääsin perille helposti. Kaikki meni kerrankin kuin Strömsössä!

Bussimatka Zagrebista Labiniin sen sijaan kesti ikuisuuden: parinsadan kilometrin matkaan kului lähes 5 tuntia. Bussilla matkustaminen on kuitenkin huomattavasti nopeampaa kuin junalla liikkuminen; junayhteydet Istrian maakuntaan, jossa tämäkin Labin sijaitsee, ovat käytännössä olemattomat ratayhteyksien puuttumisen vuoksi. Lisäksi bussit olivat ajoissa ja lähtivät ilmoitetusta paikasta täsmällisesti.

Maisemat Zagrebista lähtien olivat tasaista, unettavaa peltoa. Parin tunnin jälkeen maasto muuttui mäkisemmäksi ja Rijekan jälkeen tien alkaessa seurailla merenrantaa se vasta kävi todella mielenkiintoiseksi. Sateinen sää ei kuitenkaan antanut tällä kertaa mahdollisuutta kaikista hengästyttävimmille valokuville. Luonnosta kuitenkin sen verran, että se on täällä suomalaiselle hyvin kotoisaa: jos muualla Keski-Euroopassa maasto on kuivaa ja avaraa, täällä se on hyvin vehreää ja tutut havupuut peittävät suuria alueita. Ja muuten, jostain syystä vihreä on vihreämpää ja linnutkin laulavat kovemmalla äänellä.

Matkalla Labiniin.

Labinissa vihreä on vihreää.

Entä kroatialaiset, millaisia he sitten ovat?
Parissa päivässä olen huomannut, että ainakin he ovat täsmällisiä. Jos tapaaminen sovitaan puoli kahdeksi, paikalla ollaan puoli kaksi. Täsmällisenä ihmisenä tätä ominaisuutta arvostan itse suuresti jo nyt. Eivät he kuitenkaan kireitä ole, vaan päinvastoin: ihailen heidän rentoa tapaansa istuskella kahviloissa ja huudella kaikkiin ympärillä oleviin pöytiin, tai oikeastaan mihin tahansa, jos vain asiaa sattuu olemaan. Myös liikenteessä käytetään ahkerasti torvea, mutta ei niin kuin meillä Suomessa kirosanojen ja sormimerkkien vahvistamiseksi, vaan ihan vain siksi, että tiellä sattuu tulemaan vastaan tuttuja. Kroatialaiset ovat tummia, mutta eivät niin tummia kuin esimerkiksi italialaiset. Kieli kuulostaa ei oikein venäjältä, mutta kuitenkin sinne päin. Bussissa unen läpi kuunnellessa sen intonaatiot muistuttivat välillä jopa suomea.

Kroatialaiset viettävät vapaa-aikaa kahviloissa ystäviä tavaten.

Kaverit

Tuntuupa kyllä siltä, että tästä on tulossa hyvä vuosi!