Jälleennäkeminen

Kauppahallin kahvilan pöydät ovat täynnä. Eläkeläiset jonottavat sinisten kahvilippujen kanssa ilmaista puolueen tarjoamaa kahvia ja pullaa. Tiskin päällä on tuotehinnasto. 2,90 euroa cappucinosta tuntuu järkyttävältä. Munkki on iso ja kahvi suodatettua, pöydässä itsepalveltuna, kuten maassa on tapana. Tori on hiljainen ja kirjaimellisesti lähes autio. Mutta siisti se on, niin kuin sitä ympäröivät rakennuksetkin, seinät suorassa ja hyvinpidettynä. Kaupan kassa hymyilee ja juttelee kielellä, jota en ole aikoihin kuullut.

Kotitalo näyttää kauniilta: punainen, pieni talo jo niin korkeaksi ja tiheäksi kasvaneen metsän reunalla. Talveen valmistautuneet kukkapenkit, tummaksi sävynsä vaihtanut nurmi ja ovelle johtavat litteät kivet, joiden vierestä kuljetaan sisälle. Portaiden tuttu harmaa lankku ja valkoinen ovi. Muistan vieläkin sen syksyisen päivän vuosien takaa, kun isä käveli vanhan oven kanssa talon taakse ja asensi uuden.

Koira on onnesta hämmentynyt. Istun sen kanssa lattialla palloa heitellen. Se on kasvanut isoksi, vai liekö lihonut. Syyttävät liikunnan puutetta, mutta epäilen taskusta livahtavien herkkujen olevan oikeampi selitys. On lämmintä, ilma on kuivaa eikä ikkunoista tuule. Jutellaan muikuista ja muikkuverkoista, linnunmetsästyksestä ja sukulaisten asioista. Katselen ikkunasta ulos ja muistan, kuinka äiti kauan sitten ensimmäisten lumihiutaleiden leijaillessa huikkasi, että hiekassa olevat lelut on kerättävä talven alta talteen. Mielen täyttää sanoinkuvaamaton haikeus ja onni.

Mummola kurkistelee pensaiden takaa, ja soittelen ovikelloa tovin. Kumara, harmaa hahmo avaa oven ja on silminnähden ilahtunut, suorastaan näyttää sädehtivältä. "Uamukuuvesta asti oon oottanu, minä jo arvelin, että ee se tulekkaan!" Tietenkin tulin, kuinka voisin olla tulematta. Vuosikymmenien täyttämä filminauha alkaa jo olla täynnä, mutta elämää ja työtä koskevat kysymykset ovat teräviä. "Mittees sinä siellä sitte muka tiet, jos ee oo mittään tekemistä? Eehän siinä oo mittään järkkee. Miten nii et oo paekallisten kansa tekemisissä?" Mitä voisin sanoa, kun en itsekään tiedä mihin viimeiset kuusi kuukautta ovat oikein kuluneet. "No onpa sitte kummallinen paekka", kuulen hänen tokaisevan enkä väitä vastaan. Keitän kahvia, ja jutellaan päiväkerhosta ja kinnasneulakäsitöistä.

Syksyinen aurinko paistaa peilityynelle järvelle, joka peilaa rannan ruskapuut pintaansa virheettömästi. Ohuen sininen taivas on korkealla ja rannan hiekassa on vielä kesän askelia. Nuotion ritinä kovenee ja savuvana kiemurtelee halkojen välistä. Istumme hiljaa ystävien kanssa ja välillä puhumme milloin mistäkin, elämästä ja kuluneesta puolesta vuodesta. Mitä on täällä ja mitä muualla, millä oikeastaan on merkitystä ja mitä mistäkin voi oppia. Muistelemme menneitä kesiä, viimeisintä ja mitä olemme tahoillamme tehneet. Siitäkin puhumme, että minua on kaivattu kotiin.

Koti on arkisia asioita, joilla ei tunnu elämisen hetkessä olevan sen suurempaa merkitystä. Saappaat oven pielessä, narahtava lattialankku. Ystävän ovi, joka on sinulle aina avoinna. Koiran jakamaton huomio, naapurin ohi ajava auto ja kello kolmen uutiset. Sen arvon ymmärtää vasta silloin, kun ei ole sen suojassa. Se on ihmisiä, joille sinulla on merkitystä ja joilla on sinulle merkitystä. Se on turva ja suoja, se on täynnä muistoja, jotka kerrostuvat ja palautuvat mieleen odottomattomissa hetkissä. Se on paikka, jonne voi aina ja koska tahansa palata, onnellisena, surullisena, murtuneena tai väsyneenä. Se odottaa matkaajaa eikä koskaan lopeta olemasta.

***

Lentokone laskeutuu Zagrebin lentokentälle. Puoli vuotta sitten en tiennyt, mistä bussi lähtee ja mihin minun täytyy mennä. Nyt annan tottuneesti kuljettajalle kymmenen kunaa matkalaukusta ja hymyilen, kun tämä selittää minulle jotakin omalla kielellään. Taidan hymyillä oikeassa kohdassa, sillä saan hyväksyvän nyökkäyksen. Ystävät odottavat Labinin bussiasemalla ja toivottavat tervetulleeksi iloisesti halaten. Loput ovat vastassa "kotona" ja ilahtuvat tulostani. Viime viikolla on satanut kaatamalla joka päivä niin paljon, että ikkunoista on tullut vettä sisälle. Puiset suojasäleiköt ovat kolmatta viikkoa korjauksessa ja osa niistä odottelee eteisessä. Uuni on edelleen rikki, mutta keittiön valo sentään palaa. "Tehtiin sulle ruokaa, ota jos on nälkä." Jos missään muussa ei olekaan järkeä, niin näissä ihmisissä ainakin on.