Opiskelin lukiosta päästyäni korumuotoilijan ammattiin. En ole työskennellyt siinä tosin päivääkään, vaikka yrittäjyysvalmennuksen sen lisäksi vielä kävinkin - ala kun työllistää hyvin huonosti muutoin. Päädyin sittemmin koruliikkeen myyjäksi, jossa menestyin mielestäni kohtuullisesti. Sain tuotteita myytyä, osasin puhua asiakkaille ja luoda heille ostamisen tarpeen, vaikka sitä ei monestikaan oikeasti edes ollut. Viimemmäksi sitten hommasin asiakaspalvelun merkonomin ammattitutkinnon edellä mainitun työkokemuksen siivittämänä.
Viime vuonna jätin myyjän työn ja lähdin vapaaehtoistyöhön. Miksi jätin työni ja astuin epävarmaan tyhjyyteen, josta en saanut edes palkkaa eikä se liioin kerryttänyt senttiäkään eläkettä? Ristiriita nykyhetken ja arvojeni välillä kasvoi liian suureksi. Koin suurta tyhjyyttä ja turhautuneisuutta siitä, että kaupittelin turhanpäiväistä roinaa ihmisille, joilla on jo liikaa ihan kaikkea. Näin jälkeenpäin voin sanoa, että se oli parasta mitä minulle on aikoihin tapahtunut.
Yhteiskuntamme on rakentunut kiireen, suorittamisen ja ylitehokkuuden ihailulle. Mitä enemmän rynnimme paikasta toiseen, sitä tärkeämpiä kuvittelemme olevamme. Mitä aiemmin menemme töihin ja mitä pidempään siellä olemme, sitä parempi yhteiskuntaa pyörittäville rattaille. Tuotamme loputtomasti tavaraa ja kun sitä on kerran tuotettu, se pitää myös kuluttaa. Jos et tyydy osaasi tämän yhteiskunnan rattaan osana, sinun ajatellaan olevan kunnianhimoton haaveilija tai ainakin vähintään laiska ja ilman muuta tyhmä. Vallitsevasta elämäntavasta ulosastuminen vaatii rohkeutta, sillä oravanpyörän ulkopuolella olet yksin.
Ja kuitenkin, mitä ihmiset sitten katuvat, kun elämä on tullut iltaansa? Sitäkö, että tuli oltua liian vähän töissä, tuli matkusteltua liikaa ja ostamatta jäänyttä designpöytälamppua ? "Mitä ihmiset katuvat kuolinvuoteellaan"- haulla löytyneiden, satunnaisten artikkelien joukosta poimitut vastaukset kertovat muuta:
1. Olisinpa elänyt niin kuin itse halusin enkä niin kuin muut odottivat.
2. Olisinpa tehnyt vähemmän töitä.
3. Olisinpa uskaltanut ilmaista tunteitani.
4. Olisinpa pitänyt enemmän yhteyttä ystäviini.
5. Olisinpa antanut itseni olla enemmän onnellinen.
Eli toisin sanoen: olisinpa ollut aidosti oma itseni ja elänyt arvojen mukaista elämää. Elämässä kuuluu tehdä vääriä valintoja, ottaa osumia, astua tyhjän päälle, kaatua ja taas nousta. Elämä täytyy elää, ei suorittaa joidenkin mallien mukaisesti. Kumpa ihmisillä olisi rohkeutta tarttua elämänsä reunasta kiinni ja ravistella sitä ensin varovasti ja sitten olan takaa, pohtia todellista minua ja omia arvoja. Tämä ei välttämättä tarkoita töistä irtisanoutumista tai jotakin muuta suurta ja dramaattista, vaikkakin isoimmat elämänmuutokset aikaansaavat usein lisää muutoksia. Jos edes alkaisimme ajatella, mitkä ovat arvojamme, olemmeko ihan aidosti onnellisia ja mitä siihen onnen saavuttamiseen vaadittaisiin oikeasti.
Vitsailimme Kroatiassa olessamme siitä, että kukin on siellä etsimässä elämän tarkoitusta. Vastauksien sijaan löysin pikemminkin lisää kysymyksiä, mutta jonkinlaisen langanpätkänkin löysin. Hain tämän kevään yhteishaussa opiskelemaan yhteisöpedagogiikkaa. Lyhyesti yhteisöpedagogit toimivat monenlaisissa koulutuksen ja ohjauksen tehtävissä yhteisöissä. Kaiken kokemani jälkeen tunnen vihdoin löytäneeni alan, jossa voin hyödyntää aiempaa kokemusta ja joka ei ole ristiriidassa arvojeni kanssa.
Hallituksen tekemien uudistusten myötä suurin osa kunkin oppilaitoksen aloituspaikoista tulee varata ensikertalaisille. Ymmärrän tämän tehokkuuden näkökulmasta, mutta toisaalta oma kokemukseni osoittaa, että nuorena tehdyt valinnat eivät välttämättä johda vuosikausien uraputkeen osaksi yhteiskunnan rattaita. Siksi ammatinvaihtajille tulisi turvata hieman suurempi siivu aloituspaikoista, sillä kenties heillä on elämänkokemuksen kautta tullutta kypsyyttä valita mielekäs ammattiala - yhteiskunnan ja yksilön näkökulmasta.
Ps. Juuri tulleen tiedon mukaan olen tullut valituksi yhteisöpedagogiopintoihin! :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti