Syyskuun alussa aloitin olemaan tyytyväinen. Syksy on ollut
minulle aina jostain syystä uuden alkamisen aikaa, joten kesän päättyessä
päästin irti murehtimisesta ja päätin olla onnellinen ja kiitollinen. Päädyn murehtimaan usein pitkään ja hartaasti, ja jopa asioista, joita ei ole vielä edes tapahtunut. Se on rasittava tapa ja joudun tekemään
kaikkeni päästäkseni siitä eroon. On
päiviä, jolloin se sujuu luonnostaan ja päiviä, jolloin hampaita on kiristettävä,
että muistaisi mitä on päättänyt. Toki se myös joskus unohtuu, mutta palautuu taas aikanaan mieleen. 
Päätin olla kiitollinen siitä, miten hienon mahdollisuuden
olen saanut, kun olen päässyt tutustumaan toisenlaiseen kulttuuriin sen
todellisimmassa mahdollisessa ympäristössä. Se on paras mahdollinen tapa saada perspektiiviä
ajankohtaisiin asioihin, jotka mustavalkoisuuden sijaan näyttäytyvät kaikissa
mahdollisissa väreissä. Siinä samalla olen kiitollinen, kaikesta kivusta ja
särystä huolimatta, että ennakkoluulojani, olettamuksiani ja
tottumuksiani koetellaan. Että lyön päätäni siihen kuuluisaan seinään ja
turhaudun – silloin on pakko ajatella asioita uudelleen ja haastaa itsensä
asettumaan todella toisen asemaan. Toisaalta se vahvistaa niitä mielipiteitä ja
asioita, jotka minulle todella ovat tärkeitä. Olen siis enemmän kuin onnellinen
siitä, että näiden kokemusten kautta minusta tulee entistä enemmän minä. Että
kykenen muodostamaan mielipiteitä omien, en muualta kuultujen tai joiltakin
toisilta omaksuttujen ajatusten pohjalta.
Kiitollinen siitä, että tässä jos missä opin ymmärtämään
erilaisia ihmisiä, jotka toimivat, ajattelevat ja elävät eri tavalla ja ovat
kuitenkin lopulta niin samanlaisia. Olen oikein onnellinen siitä, että niin
paljon hienoja ja uusia asioita on vielä edessäpäin ja täysin kokematta. Kiviä
kääntämättä, paikkoja tutkimatta, ystäviä tapaamatta ja makuja maistamatta. Pelko
ja ennakkoluulot estävät meitä oppimasta itsestämme ja toisistamme. Se saa
meidät juoksemaan piiloon ja suojautumaan kilpiemme taakse. On luonnollista
suojautua ja turvautua tuttuihin asioihin, mutta astumalla oman mukavuusalueen
ulkopuolelle oppii maailmasta eniten ja samalla onnistumisen kokemuksetkin ovat
todella mieleenpainuvia. Kyllä, se on todella uuvuttavaa, usein myös turhauttavaa ja
ahdistavaakin, mutta ehdottoman avartavaa ja kannattavaa.
Tyytyväisyys on myös sen oivaltamista ja hyväksymistä, että kaikkea ei voi
muuttaa. Kaikkea ei tarvitse toisaalta myöskään hyväksyä, mutta vain omaa
asennoitumista ja suhtautumista asioihin voi lopulta muuttaa kaikista eniten ja
sillä saa aikaan suurimpia muutoksia omassa hyvinvoinnissa. On mieltämuljauttavaa oivaltaa se pieni onnellinen ero, että vaikka asiat eivät niin suuresti muuttuneetkaan, minä muutuin!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti