Myrsky-yö ja ensiapuklinikka

Nyt vähän kyllä huijaan tuolla otsikolla, anteeksi vain. Sateinen viikko takana ja yksi ukkosyökin siihen sisältyi, samoin käväisin ensiavussa allergiani takia, mutta ei mitään oikeasti dramaattista. Tämä tarkoittaa siis selvästi sitä, että elämä alkaa hiljalleen asettua arkiseksi. Työpäivät ovat tässä vaiheessa vielä enimmäkseen toimistotyötä, välillä syödään, käydään kaupassa, syödään taas vähän lisää ja sitten nukutaan ja aamulla taas herätään. Joihinkin asioihin tottuminen kestää kuitenkin kauemmin, tai sitten ne säilyttävät haasteellisuutensa hamaan loppuun asti.

En ole koskaan asunut solussa, ja kotoakin muutin omilleni lukion loputtua. Minulla ei ole sisaruksia, ja olen muutenkin ollut aina enemmän tai vähemmän itsenäinen ja varsinkin -päinen. Jos siis en ole tullut kertoneeksi, asumme kerrostaloasunnossa kaikki viisi vapaaehtoista ja kuudes sulloutuu samaan sillipurkkiin kesäkuun alussa. Suomalainen, slovakialainen, unkarilainen, belgialainen, espanjalainen ja portugalilainen. Kuten jo luettelosta voitte päätellä, elämisen mentaliteetit ovat hyvinkin eriävät. Ja ei, kaikille ei todellakaan ole omia huoneita, vaan jaamme myös huoneet. Tosin tämä oli minulla kyllä tiedossa jo ennen tänne tuloa, mutta ei siihen näköjään voi koskaan tarpeeksi varautua.

Haastavinta on oman tilan puuttuminen. Sen tilan, jossa voi olla se sisäänpäinkääntynyt, mykkä, kylmä ja etäinen ujo suomalainen, joka ei lirpi omalla haarukalla yhteisestä ruuasta, kuuntelee typeriä iskelmiä ja kaipaa kunnon kahvia ja ruisleipää. Sen tilan, jossa voep huastella levveetä savvoo tai mitä hyvänsä ilman, että tarvitsee miettiä miten sanat äännetään. Tila ilman vieraita aksentteja, ärsyttäviä tapoja ja kompromisseja.

Haastavia ovat myös karvat. Niitä on kaikkialla; keittiössä, olohuoneessa ja varsinkin pesuhuoneessa. Minun keittiössä ei ole karvoja. Liedelle ei jätetä roiskeita. Ikkunaa ei jätetä sateella auki. Vessaan ei jätetä tyhjiä paperirullia. Kaikkea ei jaeta, varsinkaan karvoja. Piste. Nyt ollaan siis todellisten ja syvällisten haasteiden äärellä.

Omia rutiineja osaa arvostaa eniten vasta sitten, kun niitä ei ole. Uudessa paikassa kaikki on luotava uudelleen alusta. Onneksi tämä pieni, karvainen yhteisömme on kuitenkin avointa ja erittäin sydämellistä porukkaa, joka jakaa ajatuksia näistä arjen haasteista, joustaa ja antaa toisille tilaa. Ehkä onkin siis syytä tarkastella omia tapoja ja miettiä olisiko niissä myös vähän joustamisen varaa. Tärkeää on myös luoda mahdollisimman paljon kontakteja tämän kuplan ulkopuolelle, osallistua aktiivisesti paikalliseen elämään ja etsiä omia paikkoja, harrastuksia ja uusia ystäviä.

Slovakialainen huonekaverini on onneksi ihana!