Itsensä ylittämisestä

Ylitin itseni sunnuntaina. Osallistuin enimmäkseen vahingossa ja kielimuurista johtuen 15 kilometrin juoksukilpailuun. Jotenkin ymmärsin, että kyseessä on rentoa lenkkeilyä juosten tai kävellen hyvässä seurassa. Kun tiedustelin, että onko se vaikeakin reitti, sain tietää, ettei se suinkaan ole vaikea; vähän nousua aluksi, mutta loppumatka on helppoa alamäkeä. Selvä, ei kai siihen voi kuollakaan ja olenhan minä kävellyt ennenkin, joten nimi listalle ja menoksi! 

Kyllä, olen sinisilmäinen ja uskon mitä minulle sanotaan. Tässä se, mitä se kaikki todellisuudessa oli:

Lähtöpiste oli Rabacin rantakadulta, jossa jokaiselle osallistujalle jaettiin kilpailunumero. Sehän tarkoittaa sitä, että kyse on kuolemanvakavasta asiasta. Numero on yhtä kuin virallinen kilpailu. Kaikki muut osallistujat minua ja kohtalotoveriani Slovakiasta lukuun ottamatta kyllä tiesivät tämän täysin - muut viitisenkymmentä osallistujaa olivat asialle omistautuneita harrastajia tai kuka ties ammattilaisia. Kilpailun nimi oli Valamar Terra Magica ja se on ymmärtääkseni kuukausittain järjestettävä kisa. Tyhjentelin vaivihkaa reppuani, jonne olin varannut kaikenlaista mukavalla kävelyretkellä tarvittavaa tavaraa. Venyttelin ja puhisin niin kuin asiaan kuuluu. Valokuvaaja räpsi kuvia ja siinähän mekin poseerasimme hampaat välkkyen. 

Aurinko paistoi täysin pilvettömältä taivaalta ja varjossa oli suunnilleen 26 astetta lämmintä. Kuuma asfaltti teki olosta merestä ja tuulesta huolimatta tukalan. Ennen lähtöä sain selville sen verran, että ensimmäiset muutama sata metriä juostaan rantakadulla, jonka varrella ihmiset lekottelevat kuppiloissa ja nauttivat aurinkoisesta päivästä (niin kuin normaalit ihmiset sellaisena täydellisenä päivänä tekevät). Sovimme, että se pätkä juostaan ilman muuta. Tämän jälkeen alkaa 7 kilometrin nousu vuorelle, jonka jälkeen reitti tasoittuu ja helpottuu. Lopulta laskeudutaan vuorelta alas ja tämä olisi käytännössä helpoin osuus. Matkan varrella olisi kaksi virvoituspistettä viiden kilometrin välein. Tässä vaiheessa mietimme ystäväni kanssa, että voisimme vielä hypätä mereen.

Mereen ei kuitenkaan päästy vielä hyvin pitkään aikaan, sillä lähdön hetki koitti ja oli otettava jalat alle. Jäimme porukasta heti alkuun, mutta rantakatu juostiin, niin kuin oli päätetty. Työpaikkamme pomo oli mukanamme koko matkan ja ilman häntä olisimme varmasti hortoilemassa vuorilla vielä tänäkin päivänä. Nouseva osuus alkoi käytännössä heti. Alussa polku oli leveämpi, mutta se ei suinkaan ollut mikään pumpulinen pururata, vaan kivikkoinen ja kapea. Enimmäkseen se oli sellaista kinttupolkkua ja pelkkää rynttelikköä, että ei nähnyt edes eteensä. Nousu oli todella rankka, vaikka juoksusta ei voinut puhua edes nimeksi. 

Ensimmäiset viisi kilometriä olivat vaikeimmat. Vaikeita olivat myös seuraavat viisi ja varsinkin viimeiset viisi, enkä muista niistä juurikaan mitään. Olo oli yhtä aikaa huikea ja hirveä. Vuorelta näki kaikkialle, taivas oli sinisempi kuin koskaan, meri, violetit ja keltaiset kukat, kipu ja nautinto jokaisella askeleella, kurkussa jyskyttävä sydän ja mielessä vain yksi tavoite:maali.. Loppuun luvattu "helppo osuus" oli käytännössä jyrkkää louhikkoa, jota oli kipitettävä pienin askelin, ettei olisi kaatunut ja vierinyt rinnettä alas.

Ystävän tukeminen ja kannustaminen antoivat itselle voimia jatkaa yhtä paljon hän sai voimaa kannustuksestamme. Hänellä oli vaikeampaa, ja hän ylitti suurempia esteitä kuin minä. Kun jollain ihmeen tavalla pääsimme lopulta rantakadulle, josta kaikki alkoi, juoksimme maaliin yhdessä. Olimme varmasti kilpailun todellisimpia voittajia, enkä ole koskaan kokenut mitään sellaista tunnetta. Ja vaikka sillä ei ole oikeasti mitään merkitystä, emme olleet edes viimeisiä (no, vähän ehkä kuitenkin, heh)! 

Voittajan on helppo hymyillä!

Kukaan järkevä ihminenhän ei tällaiseen kylmiltään lähde, jo pelkästään oman terveytensä takia. Tai järkevä ihminen ainakin ymmärtää poistua paikalta vielä kun siihen on mahdollisuus. Suomessa en koskaan olisi osallistunut mihinkään tällaiseen edes harjoittelun jälkeen. En olisi osallistunut täälläkään, jos olisin vähänkään paremmin ymmärtänyt mistä todella on kysymys. Miksi? Koska luulin, että en koskaan pystyisi siihen. LUULIN. Olisin jäänyt niin paljosta paitsi, jos olisin jättänyt osallistumatta, jos olisin jänistänyt tai jättänyt kisan kesken. Mihin kaikkeen ihminen oikein pystyisikään, jos uskaltaisi lopettaa luulemisen, uskaltaisi luopua itsensänolaamisen pelosta ja kokeilla jotakin täysin järjetöntä?