Olen kotiutunut hyvin, vaikka Suomen ja Kroatian välillä ei tuntuisi olevan mitään yhtäläisyyksiä. Suomessa on kylmä, sen maa on karu ja kansa sen myötä omintakeista. Vaikka monet valittavat, että suomalaisessa yhteiskunnassa on pelkkiä lakeja, kieltoja ja sääntöjä, on niistä hyötynsäkin. Teemme työmme nöyrästi, vaikkakin ehkä vakavina, mutta pidämme kiinni sovituista asioista. Suomalaisen sanaan voi luottaa. Asumme kaukana toisistamme, emme ole tottuneita jakamaan, pidämme huolen omista asioistamme ja tarvitsemme tilamme. Silti toisaalta olemme luotettavia ja lojaaleja läheisillemme.
Kroatiassa on kuuma, maa on vehreää ja sen myötä kulttuuri ja ihmiset ovat mukautunut päivän kiertoon. Kun aurinko paistaa, maa tarjoaa parastaan ja on helpompaa hymyillä. Keskustelu julkisillakin paikoilla on kovaäänistä ja avointa, ja kaikki ovat tottuneet pitämään enemmän ääntä itsestään. Huolet ja murheet, niin omat kuin naapurin, ovat yhteisiä. Ihmisiä tervehditään poskisuukoilla ja on normaalia olla hyvin lähellä keskustelukumppania, halailla ja nojailla. Kroatiassa huominen on huomenna. On tyypillistä luvata asioita hoidettavaksi ja tehtäväksi huomenna, mutta kun huominen koittaa, asia on edelleen tekemättä. Se tehdään tulevaisuuden huomenna, jos tehdään ollenkaan.
Tiedän, ettei mitään kansaa voi yleistää niin kuin tein edellä, mutta jotakin perää noissa kokemuksieni mukaan kuitenkin on. Maiden välillä on myös yhtäläisyyksiä, ja merkittävin niistä on mielestäni se jokin pienen maan ihmisten sisukkuus, joka kenties heijastuu taannoin käydyistä sodista. Kroatia on hyvin nuori itsenäinen valtio, ja monet omanikäiseni täällä ovat kokeneet sodan. Kroatia erosi Jugoslaviasta vuonna 1991, jolloin se myös soti itsenäisyydestään. Se on myös uusi jäsen Euroopan Unionissa, ja monet yhteiskunnalliset asiat ovat vielä sosialismin jäljiltä, joka puolestaan on peruja toisen maailmansodan ajoilta.
Erityisesti kaipaan sitä suomalaisen omaa, jakamatonta tilaa, josta olen puhunut jo aiemminkin. Jatkuva älämölö ei yksinkertaisesti sovi minulle, mutta kyse on tietysti myös persoonallisuuden ominaisuuksista. Poskisuukkoihin tottuu nopeasti, kun asiaan ei sen kummemmin kiinnitä huomiota. Ja muuten, muistutuksena, että nimestään huolimatta tässä tervehdyksessä suukotellaan ilmaa tervehdittävän vieressä, ei suinkaan poskea. Eikä suulle osumisen vaaraa yleensä ole...
Huominen on huomenna tai joskus tulevaisuudessa-asenteesta minulla on vielä paljon oppimista. Tämä johtuu toki kärsimättömästä luonteestanikin, mutta silti... Olen jo lähes epätoivoisesti yrittänyt saada itselleni kitaraa, ja se on luvattu minulle useasta eri paikasta - jos olisin koskaan saanut ne kaikki, voisin jo perustaa soitinkaupan. Vieraassa maassa olet kuitenkin lähes kokonaan toisten varassa, joten odottamista on pakko opetella.
Mitä koti-ikävään tulee, kaipaan totta kai läheisiä ihmisiä ja monia suomalaisia asioita. Varsinkin kun kuulen esimerkiksi miten lehdet ovat puhjenneet koivuihin, miten koulut ovat päättyneet, ystävät ovat menneet järven rantaan paistamaan makkaraa tai kun kuulen nettiradiosta jonkun typerän suomalaisen iskelmärenkutuksen, johon en kotona ollessani ole kiinnittänyt mitään huomiota, jokin kumma määrittelemätön läikähtää sisällä. Se tuntuu yhtä aikaa viiltävän kipeältä mutta myös ihanalta. Lähdin matkaan sillä asenteella, että kotiin voi palata aina ja pääsen täältä pois koska tahansa, jos jokin asia käy niin ylitsepääsemättömäksi. Nyt on kuitenkin aika nauttia uusista kokemuksista ja ottaa niistä kaikki ilo irti. Ehkä juuri siksi minulla on niin hyvä olla. Nyt ja tässä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti