Kun kupla puhkesi...

Asun pienessä kaupungissa, jaan asunnon viiden ihmisen kanssa ja vielä työskentelen samojen ihmisten kanssa pienessä toimistossa. En puhu kroaattia edes auttavasti, vaikka olen ollut täällä jo kaksi kuukautta. Yhteydet ympäröivään maailmaan on hoidettava englanniksi tai suomeksi. Suomella pärjää huonosti. Ymmärrätte ehkä mitä tarkoitan. Tarkoitan sitä, että elämä on tällä hetkellä melko pienessä kuplassa. Kuplan olosuhteet voisi olla paljon huonommatkin, mutta onko kuplassa eläminen varsinaisesti koskaan hyvin terveellistä? Eräänlainen kupla puhkesi viime viikolla.

Jokaiseen vapaaehtoistyöjaksoon, joka kestää yli kolme kuukautta, kuuluu "arrival training", eli eräänlainen tervetulokoulutus. Tähän viikon kestävään koulutukseen kokoontuu sillä hetkellä kohdemaassa työskentelevät vapaaehtoiset. Koulutuksen tavoitteena on paitsi saattaa yhteen kaikki vapaaehtoistyöntekijät, myös tarjota apuja siihen, miten uudessa kulttuurissa, työympäristössä ja yhteisössä eletään, miten selvitään mahdollisista konflikteista ja kulttuurishokeista. Lisäksi se on hyvä paikka vaihtaa kuulumisia ja kokemuksia muiden samassa tilanteessa olevien kanssa. Kouluttajat ovat kokeneita ammattilaisia, joten viikko on hyvin hyödyllinen kaikilta osin.

Matkasin tähän tervetulokoulutukseen lähes koko maan halki paikkaan nimeltä Orahovica, joka sijaitsee lähellä Unkarin ja Serbian rajaa.  Koko reilun 400 kilometrin matkaan kului yli 8 tuntia ja siitä 200 kilometrin junamatkaan 4 tuntia. Juna pysähtyi jokaisella asemalla, jokaisessa kylässä. Vaikutti siltä, että niistä suurimmalta osalta kukaan ei ole noussut kyytiin sitten viime sodan. Mielenkiintoista kuitenkin oli nähdä, kuinka olemattomimmallakin asemanpahasella oli vähintään kaksi koppalakkiukkoa pilliin viheltämässä ja lippua heiluttumassa. Junassa oli ovelliset osastot, ja pään sai halutessaan työntää ikkunasta ulos. Ohi lipuvien kylien tunnelma oli jokseenkin painostava, sillä monet paikat olivat ulkoasultaan aika lailla niiltä ajoilta, kun aate oli vielä valloillaan. Asioista mitään ymmärtämätönkin vaistoaa sen jollakin selittämättömällä tavalla.

Asemamiehet näyttävät virallisemmilta kuin paikalliset poliisit

Kroatian rautateiden pitkät raiteet...

Hautausmaa junaradan varressa.

Ensimmäinen pitempi matka puhkaisi kuplan ja aiheutti ensimmäisen kriisinpoikasen ja kulttuurishokin. Päällimmäisinä ajatuksina olivat, että minä todellakin olen vieraassa kulttuurissa, kaukana kotoa ja mikään ei oikeastaan ole tuttua. Oma koti on pitänyt muodostaa uudessa kulttuurissa viiden muun kansallisuuden kanssa. Ei ihan helppo homma sekään. Ymmärsin, miten minua ihan oikeasti ja paljon ärsyttää aina haiseva ja karvainen pesuhuone, likaiset astiavuoret, kompromissit ja itseilmaisun haasteet vieraalla kielellä. Miksi en ole huomannut sitä samalla tavalla aikaisemmin, en osaa sanoa. Ehkä kaikki energia meni arjen rakentamiseen ja ihan vain olemiseen ja opettelemiseen. Vaikka arki alkoi asettua uomiinsa, kaikki oli kuitenkin vielä uutta ja ihanaa. Matka uuteen paikkaan avasi silmät ja antoi tilaa ajatella. 

Kulttuurishokissa on viisi vaihetta, joista ensimmäinen on kuherruskuukausi. Nimikin kertoo millaista kaikki silloin on. Se kesti siis kohdallani kaksi kuukautta. Tämän jälkeen tulee kuulemma kriisi, joten siinä sitä nyt sitten ollaan. Mutta äiti elä itke siellä, valo odottaa tunnelin jo päässä. Kulttuurishokin kolmas vaihe on sopeutuminen, jossa asiat alkavat hiljalleen taas kirkastua ja uusi kulttuuri alkaa tuntua normaalimmalta. Sitä odotellessa.