Suomen suloinen suvi

Onnea on kesä, kärpäset ja hyvä mielikuvitus. Tällainen on minun suomalainen juhannus tällä kertaa, Kroatiasta käsin. Itsehän vietän sitä tänä vuonna taidenäyttelyn purkamisen merkeissä ja kertomalla ystävilleni täällä yöttömästä yöstä, joka aiheuttaa suurta ihmetystä. Makkarapaketin kuitenkin ostin, joten osallistun juhlintaan grillaamalla makkaraa (mikrossa). Nauttikaa kesästä, jos sitä voi kesäksi kutsua, ja ennen kaikkea toisistanne!

Sauna

Kun avaat rantasaunan oven, se tuoksu on sanoinkuvailematon. Tummat seinät, lauteilla lepäävät kiulu ja kauha. Vanha, harmaantunut kiuas ja hämärässä kimaltavat karkeat kivet. Täytät pesän haloilla ja raapaiset tikulla tulen tuoheen. Kirpeä koivuhalon savu kulkeutuu nenään, pieni liekki alkaa lepattaa pimeässä. Hetken päästä tilan täyttää tasainen kohina, ja lämpö alkaa nousta. Savuvana leijailee piipusta, järvi on tyyni. Keskikesän valoisa hämäryys ulottuu kaikkialle yli kukkivien niittyjen, peltojen ja havumetsien. Se humisee sanatonta hiljaisuutta lintujen laulussa ja leppeässä tuulessa. Tiirat lentävät laiskasti veden pinnan lähellä suut auki helppoa saalista jahdaten. Käki kukkuu läheisessä metsikössä, ja rannan kasvit tuoksuvat.

Nuotio

Kun istut nuotiolla ystävien kanssa, ei sanoja tarvita. Kaikki tietävät, miten hyvä on vain olla, hiljaa. Nuotio rätisee keskellä ja vangitsee kaikkien katseet. Sen loppumaton liike ja notkea tanssi on jotakin sellaista, missä levotonkin mieli lepää. Joku on tehnyt sen, toinen on vuollut paistotikut. Kolmas on avannut makkarapaketin ja asettanut syömiset esille. Savu kiertää kehää ja seuraa joukon kauneinta, jonka silmiä alkaa vähän kirveltää. Kaikki ojentavat tikut nuotiota kohti ja odottavat. Makkaran pinta rapsahtaa kutsuvasti rikki ja näin on hiillos tehnyt tehtävänsä.


Kun näistä hartaista tunnelmista on selvitty, voidaan kokeilla myös joitakin aktiivisempia lajeja.


Soutaminen ja huopaaminen
Soutamisen jalon taidon luulisi kuuluvan jokaisen suomalaisen perustaitoihin, mutta aina näin ei kuitenkaan ole. Huopaamista ei voi osata, jos ei osaa soutaakaan, joten keskity ensin soutamisen opetteluun. Jos et ole vielä opetellut, on siihen keskikesän valoisina vuorokausina oivallinen mahdollisuus. Ensinnäkin, ota joku vene, jota sinulla on lupa käyttää, tai lainaa naapurilta. Naapuri ei ikinä pahastu mistään. Varsinkin jos olet vasta-alkaja, ota mukaan paitsi pelastusliivit, niin myös joku kaveri. Tähän tarkoitukseen ei kuitenkaan sovellu kuka tahansa, vaan tämän tulisi mielellään olla joko kuuro tai mykkä. Tulet vielä myöhemmässä vaiheessa arvostamaan näitä ominaisuuksia, joten parempi vain, että uskot minua ilman sen kummempia selityksiä. Pidä myös huoli siitä, että kaverillasi ei ole mukana kalastukseen tarvittavia välineitä, sillä se tekee soutamisesta entistä vaikeampaa.

Työnnettyäsi veneen vesille koeta jollakin konstilla päästä sinne myös itse. Istuta kaveri veneen peräpäähän ja asetu itse kokkaan. Kokka on veneessä se suipompi pää. Aseta airot hankaimiin, ja varmista, että kaveri istuu tukevasti perässä. Soutaminen voidaan aloittaa. Se tapahtuu vetämällä molempia airoja samanaikaisesti niiden lapojen ollessa veden pinnan alapuolella. Tätä edellä mainittua toistetaan niin kauan kuin perässä istuvalla kaverilla hermoja riittää. Ja ai niin, jos vene on alkanut täyttyä vedellä, niin se johtuu siitä, ettei sen pohjassa ole tulppaa. Mutta se taitaa olla tässä vaiheessa jo toisarvoinen asia.

Mato-onginta
Jos koet, että olet jo orientoitunut soutaja ja huopaaminen on helppoa, olet saanut naarattua naapurin veneen järven pohjasta, voit nostaa haasteen tasoa ja lähteä mato-ongelle.

Mato-ongintaan valmistautuminen on oma rituaalinsa. Ensinnäkin täytyy olla puhdas sillipurkki, johon kerätään onkimadot. Muut purkit eivät ole oikein hyviä. Oikeastaan muut purkit on todella huonoja, joten ei kannata ajatellakaan tähän tarkoitukseen muuta kuin sillipurkkia. Matoja voi kaivaa mistä tahansa ja kuka tahansa, mutta löytääkö niitä kuka tahansa mistä tahansa onkin asia erikseen. Myöskään ihan mitkä tahansa madot eivät sovellu onkimistarkoitukseen. Niiden on oltava riittävän isoja, sillä pieniä ei saa laitettua koukkuun. Mato-purkkiin on laitettava mullan lisäksi vähän tuoretta heinää. En tiedä miksi, mutta näin kuuluu tehdä.

Rantaan saavuttaessa ei saa huutaa, eikä muutenkaan mellastaa. Yleensä kuitenkin tässä kohtaa alkaa sellainen kolina ja pauke, kun onget ja purkit lentelevät pitkin rantoja, että vastarannallakin tiedetään jonkun olevan lähdössä kalaan. Tätä tulisi kuitenkin välttää, samoin airojen paukuttelua. Oikean onkipaikan valinta onkin sitten niin korkeaa tähtitiedettä, että sivuutan nyt sen osion sovinnolla. Tämän lisäksi se on kokemuksella hankittua arvokasta tietoa, jota ei noin vain toreilla kuulutella. Kannattaakin siis huolehtia, että mukana on asiantuntija, jolla on kokemusta tämmöisistä asioista. Mutta kun näistä kaikista haasteista on selvitty, sitä tunnetta ei voita mikään, kun saa pudottaa punaisen kohon kiikkumaan veden pinnalle... ja vedellä käsille kakkivia, sormenmittaisia särkiä puolitoista tuntia.